Ferian tarinoita hiilipiirroksin

Kello on kahdeksan keskiviikkoaamuna, ja Plaza de la Constitución tuoksuu yhä letkuvedeltä. Liikkeellä on vain kolmatta kierrostaan tekevä kadunlakaisija ja rakennusporukka. Ja minä. Olen nippuside: kahdenkymmenen sentin musta muovisuikale, jonka toisella puolella on pieniä hampaita ja päässä pieni neliskanttinen pää. Tulen sadan kappaleen pussissa, kaikki samanlaisia, kunnes joku työntää kätensä sisään ja valitsee sinut.

Minut valitsi Inma, jonka vyöllä pussi roikkuu pihtien vieressä. Hän kiipeää kanssani tikkaita lavan huipulle, missä banderolli odottaa: kuusi metriä kangasta, jossa punaiset kirjaimet ilmoittavat Torroxin Feria 2026:sta.

Hän pujottaa minut kankaan reiästä, kiertää minut lavan putken ympäri ja vetää. Zrrrip. Klik, klik, klik. Jokainen pieni hammas napsahtaa paikalleen eikä tule enää ulos, sillä meillä nippusiteillä ei ole peruutusvaihdetta. Ruuvi löystyy; mutteri muuttaa mielensä vuosien myötä. Kun nippuside sanoo kyllä, se tarkoittaa kyllä.

Sitten tulevat pihdit. Inma leikkaa ylimääräisen häntäni tasan pään kohdalta, jottei kuviin jää rumaa töpöhäntää. Se on kuin pyytäisi tasoittamaan latvat ja lähtisi kampaamosta kaljuna. Vieressäni oleva nippuside, sekin lyhyeksi leikattu, sanoo että se pukee minua. Me nippusiteet tuemme toisiamme paljon.

Nurkastani näen, kuinka aukio rakennetaan. Kaksi Inman työtoveria asettaa aitoja riviin, klang, klang, kuin joku järjestäisi tuoleja häitä varten. Sähkömies nousee nostimen koriin suuntaamaan valonheittimiä ja kysyy: ”Osuuko se sinuun siinä?”; alhaalta vastataan peukalolla. Paikallispoliisin partio kulkee ohi, vilkaisee ja jatkaa kierrostaan. Sitten tulevat kahvit ja churrot, ja porukka kokoontuu viideksi minuutiksi kuorma-auton varjoon. Ei minuuttiakaan enempää.

Puoli yhdeksältä ohi kulkee naapurin mies patonki kainalossa, pysähtyy, kallistaa päätään ja julistaa:

– Se on vinossa.

Jokaisessa kylässä on tuollainen herra; se on julkinen palvelu. Inma kiipeää taas ylös ja nykäisee oikeaa kulmaa. Naapuri nyökkää tyytyväisenä. Minä en ole liikahtanut millimetriäkään, tiedoksi vain.

Lasken: tällä lavalla on yli sata nippusidettä. Pidämme kiinni kaapeleita, valonheittimiä, köynnöksiä, banderolleja ja oranssia jatkojohtoa, jonka alkuperää kukaan ei tiedä. Jos jonain päivänä päättäisimme päästää irti kaikki kerralla, gaala olisi kasa tavaraa lattialla. Onneksi emme osaa.

Ja tänä iltana on töitä. Seitsemältä Ferian gaala, jossa tanssikoulut polkevat lavalla. Kahtakymmentä vaille yhdeksän kuningattaret ja Mister. Puoli yhdeltätoista avajaispuhe. Yhdeltätoista juhla-alueen valaistus; varttia yli yksitoista raketit ja puoli kaksitoista ensimmäinen suuri konsertti, jonka kaiuttimet ravistavat kangasta kuin pyykkinarulla roikkuvaa lakanaa.

Tämäniltaisissa kuvissa näkyvät puvut, kruunut ja konfetti. Jos joku zoomaa paljon, oikein paljon, hän näkee banderollin yläreunassa pienen mustan pisteen. Se olen minä. Olen kaikissa kuvissa, eikä kukaan tunnista minua. Aivan kuten rakennusporukkaakaan.

Yhdeksältä Inma nykäisee kangasta vielä kerran, kuin korjaisi lapsen reppua koulun portilla. Pidän. Hän nyökkää, pistää pihdit taskuun ja lähtee muiden kanssa hakemaan lisää aitoja. Kun feria on ohi, hän palaa irrottamaan meidät: nippusidettä ei avata, se leikataan. Olen hyväksynyt sen. Mutta siihen asti itätuuli saa puhaltaa niin paljon kuin haluaa. Tästä minua ei kukaan liikuta.

Keskiviikkoaamuna puoli kymmeneltä, kun puolet Torroxista vielä nukkuu ja toinen puoli silittää röyhelöitä, olen jo jonkin aikaa ollut Complejo La Granjassa pienessä ruudullisessa pussissa ja kolahdellut kahta sisartani vasten aina, kun omistajani vaihtaa jalkaa. Olen petankkikuula. Kromattua terästä, seitsemänsataa grammaa, kilpailu-urat. Ja elämäntehtävä, jota en ole koskaan täysin hyväksynyt: mennä lähelle maalipalloa.

Maalipallo on saksanpähkinän kokoinen puupallo, maalattu räikeän oranssiksi, joka viettää koko turnauksen paikallaan pöyhistellen. Kaikki katsovat sitä. Kaikki mittaavat etäisyyttä siihen. Ja minun, joka painan kaksikymmentä kertaa enemmän, pitäisi mennä kumartamaan sitä kuin hoviherra. No, ei huvita.

Omistajani nimi on Antonio. Hän on seitsemänkymmentäneljä, hänellä on rehuvaraston mainoslippis ja tekniikka, jota hän kutsuu ”isäni tekniikaksi”: hän kyykistyy, sulkee toisen silmän, mutisee jotain rukoukselta kuulostavaa ja päästää minut ranteen kierteellä. Vastapäätä kilpakumppanit: kaksi veljestä samanlaisissa pikeepaidoissa, vakavina kuin MM-finaalissa. Toisella on naruun sidottu magneetti, jolla voi poimia kuulat kumartumatta. Huipputeknologiaa.

Ensimmäinen heitto. Antonio heittää minut hellästi. Minä, maailman parhain aikein, pomppaan pienestä kivestä, teen harhautuksen ja pysähdyn kahden kämmenen päähän maalipallosta katse muualla. ”Voi, se meni pitkäksi!” hän valittaa. En mennyt pitkäksi, Antonio. Menin arvokkaasti.

Toinen heitto. Toinen veljeksistä vie kuulan niin lähelle maalipalloa, että ne näyttävät rakastavaisilta. Kuuluu hillittyjä aplodeja. Herra, jolla on kahvitermos, kommentoi: ”Tuo on kuin oppikirjasta.” Minä maanpaostani tunnen jotain, mikä muistuttaa kovasti kateutta.

Sitten tulee hetki, joka muuttaa urani. Antonio ottaa lippiksen päästään, raapii päätään ja sanoo parilleen Pepelle: ”Tässä ei kannata mennä lähelle. Tässä pitää ampua.” Ja hän ottaa minut. Minut. Hän pyyhkii minut kangasnenäliinalla, puhaltaa päälleni, katsoo minua tiukasti ja kuiskaa: ”No niin, kaunokainen, tänään alkaa feria.”

Ampuminen on petankissa lähelle viemisen vastakohta: tähdätään vastustajan kuulaan ja lyödään se pois yhdellä puhtaalla osumalla. Se on minun juttuni. Se on petankin rock and rollia.

Lähden hänen kädestään täydellisessä kaaressa, halkaisen raikkaan aamuilman, laskeudun suoraan rakastuneen kuulan päälle ja – klonk! Lähetän sen kävelylle aitaan asti ja jään itse sen paikalle, tiukasti maalipallon viereen, kuin olisin ollut siinä koko ikäni. Asiantuntijat kutsuvat sitä nimellä ”carreau”. Meillä kotona sitä kutsutaan runolliseksi oikeudeksi.

Hiljaisuus kestää puoli sekuntia. Sitten Pepe huutaa ”Siitä sait!”, termosherra kaataa kahvin päälleen ja samanlaisiin pikeepaitoihin pukeutuneet veljekset katsovat toisiaan kuin joku olisi vaihtanut säännöt. Magneettimieheltä kestää pitkään saada karkotettu kuula takaisin. Hän löytää sen penkin alta, hyvin järkyttyneenä.

Emme voittaneet turnausta. Tulimme kolmansiksi, erään naisjoukkueen jälkeen, joka vei kuulat lähelle kirurgin tarkkuudella ja söi magdalena-leivoksia heittojen välissä. Mutta kotimatkalla, pienessä ruudullisessa pussissa, Antonio kertoi kaikille vastaantulijoille: ”Näitkö sen carreaun? Tuossa kuulassa on lahjoja.”

Nyt lepään eteisen lipaston päällä avainten ja lääkärikirjan välissä. Sisareni sanovat, että minusta on tullut ylpeä. Ehkä. Mutta tänä vuonna pääsin ensimmäistä kertaa maalipallon viereen. Omalla tavallani.

Olen istunut Llano de la Almazaran arpajaiskojun huipulla neljän ferian ajan. Neljän. Olen metrin ja kahdenkymmenen sentin panda, jolla on punainen rusetti ja kirjailtu hymy, joka on vuosien mittaan hieman jähmettynyt. Kojun kyltissä lukee neonkirjaimin: ”AINA VOITTAA!”. Ja se on totta. Aina voittaa. Mutta minua ei voita koskaan kukaan.

Voitetaan delfiiniavaimenperä. Voitetaan värikäs kampa. Voitetaan hedelmäkuvioinen muovimukisetti, jonka voittotodennäköisyys on epäilyttävän korkea. Voitetaan vinkuva kumiankka, joka on vaihtanut omistajaa useammin kuin viiden euron seteli. Mutta pandaa ei. Panda on unelma. Panda istuu tuolla ylhäällä, jotta ihmiset jatkaisivat arpojen ostamista.

Tänään on keskiviikko, Lasten päivä. Laitteet ovat halvempia, ja iltayhdeksään asti ne toimivat ilman ääntä, mikä on todella kaunista: karusellit pyörivät, nousevat ja laskevat hiljaisuudessa, valot päällä ja lapset nauraen, ja vihdoin kuulee, mitä ihmiset sanovat. Tosin arpajaiskojulla se ei aina ole hyvä asia.

– Isi, panda!

No niin. Se alkoi. Noin kuusivuotias poika, kasvot maalattuina tiikeriksi, osoittaa minua sormella. Isä katsoo ylös, katsoo kylttiä, katsoo lompakkoaan ja tekee päässälaskun, joka näkyy hänen otsastaan. Hän ostaa viisi arpaa. Avaimenperä, kampa, kampa, mukit, kumiankka. Hän ostaa viisi lisää. Avaimenperä, avaimenperä, sulkakynä, mukit ja varvastossun muotoinen jääkaappimagneetti. Kolmannella kierroksella äiti ilmestyy hänen taakseen kaksi hattaraa kädessä ja katse, joka voisi jäädyttää Välimeren.

– Paljonko olet käyttänyt?

– Vähän, hän sanoo.

He ovat käyttäneet kaksikymmentä euroa. Tiedän sen, koska täältä ylhäältä tiedän kaiken.

Lopulta poika lähtee delfiiniavaimenperän, kamman, kahden mukisetin ja kumiankan kanssa, jonka hän on jo ristinyt Pacoksi. Ja hän lähtee onnellisena. Paljon onnellisempana kuin jos olisi voittanut minut, en olisi edes mahtunut autoon. Isä katsoo minua vielä kerran, kaunaa ja kunnioitusta sekaisin. Nähdään ensi vuonna, mestari.

Iltapäivä kuluu. Ohi kulkee pariskuntia, porukoita ja herra, joka vakuuttaa ”tämä on huijausta” ja ostaa kymmenen arpaa todistaakseen sen. Hän voittaa kamman. Hän lähtee tyytyväisenä, teoria vahvistettuna.

Ja sitten, melkein yhdeksältä, kun laitteet ovat taas pitämässä meteliä, tulee isoäiti. Pikkuruinen, valtava käsilaukku ja lapsenlapsi kädestä pitäen. Hän ei kysy pandasta. Hän ei edes katso minua. Hän ostaa yhden ainoan arvan, ”kokeeksi”, ja avaa sen kynsillään, hitaasti, ilman silmälaseja.

Tivolimies lukee sen kahdesti. Häneltä putoaa mikrofoni. Hän nostaa sen. Hän rykäisee.

– Hyvät naiset ja herrat, paaandaaa!

Koko koju kääntyy katsomaan. Lapsenlapsi kiljuu. Isoäiti, joka ei ole ymmärtänyt mitään, kysyy: ”Mitä minä voitin, kultaseni?” Ja minut lasketaan huipulta koukulla, neljän ferian jälkeen, aplodien saattelemana, kuin maahan palaava astronautti.

Lapsenlapsi kantaa minua, ja hän on yhtä pitkä kuin minä, joten kuljemme pikemminkin halaten, horjuen juhla-alueen halki ja jalkoja väistellen. Törmäilyautojen kohdalla tiikerikasvoinen poika näkee meidät ja häneltä pääsee ”oo!”. Paco-ankka vinkaisee.

Nyt asun nojatuolissa eräässä kylän talossa, torkkupeitto jaloillani. Minua kutsutaan Don Pandaksi. Ei kovin omaperäistä, mutta se on minun. Ja aina kun joku astuu ovesta, isoäiti sanoo: ”Tuon minä voitin feriassa. Yhdellä arvalla.”

Aina voittaa. Piti vain odottaa.

Olemme opettajan harjoitustossut. Kangasta, joka joskus oli vaaleanpunaista, halkaistu pohja, jotta jalka taipuu vapaasti, ja ilmastointiteippilappu kärjessä, josta on tullut osa persoonallisuuttamme. Tänään kello seitsemän illalla alkaa Ferian gaala Plaza de la Constituciónilla, ja me olemme siellä missä aina: lavan sivussa mustan kankaan takana, minne yksikään valonheitin ei yllä.

Olemme harjoitelleet heinäkuusta asti studiolla: koko seinän kokoinen peili, pieni kädenjälki polven korkeudella ja tuuletin, joka kääntää päätään kuin sanoisi kaikelle ei. Sen peilin edessä ovat käyneet nelivuotiaat; kaksitoistavuotiaat, jotka katsovat enemmän lasia kuin opettajaa; kolme poikaa, jotka tulivat saattamaan siskojaan ja tulevat nyt ensimmäisinä; ja tiistairyhmä, ihmisiä, jotka alkoivat tanssia eläkkeelle jäätyään eivätkä ole jääneet pois edes hammaslääkäripäivänä.

Opettaja korjaa lyhyin lausein. ”Leuka.” ”Kädet, ette ole ripustamassa pyykkiä.” ”Katsokaa yleisöä, lattia osaa jo tanssin.” Ja me perässä: viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, sama askel sata kertaa, kunnes se jää pohjaan kiinni kuin korvamato.

Ja sitten on Alba: viisi vuotta, avoimen kämmenen kokoinen rusetti ja oma sisäinen kello, joka on aina puoli tahtia jäljessä. Kun ryhmä pyörähtää, Alba miettii. Kun ryhmä lopettaa, hän tekee viimeisen pyörähdyksen yksin, hyvin vakavana, kielenkärki ulkona. Ja opettaja taputtaa kuin kaikki olisi mennyt täydellisesti. Jos joku kysyy, pitäisikö häntä korjata, hän vastaa laskemista lopettamatta: ”Tahdin voi oppia. Sitä, mitä hän tuo mukanaan, ei.”

Tänään emme ole yksin. Lavan taakse kokoontuvat kaikki kylän tanssikoulut ja -ryhmät, ja lattian tasolla se on kenkien kokous: flamencokengät, joiden naulat kopisevat paikallaankin, lumivalkoiset lenkkarit moderniin tanssiin, nauhat kuin silitettyinä, nauhaespadrillot perinteisiin tansseihin. Kaikki samalla pienellä lattiapalalla, eikä kukaan astu kenenkään varpaille.

Jännityksen kuulee myös. Tyttö käy koreografiaa läpi hiljaa itsekseen. Poika sitoo kengännauhojaan neljättä kertaa. Äiti etsii hiuslenkkiä, joka on hänen ranteessaan. Kummallakin sivulla on opettaja, ja kaikki tekevät kuten meidän: syvä henkäys, suukko otsalle ja ”nauttikaa” sanottuna kuin käsky.

Musiikki alkaa, ja he menevät lavalle. Ja tässä se, mitä kukaan ei tiedä: mekin tanssimme. Kankaan takana opettaja merkitsee jokaisen askeleen jaloillaan, pienen pienesti. Viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Kun he pyörähtävät, me pyörähdämme. Kun he nostavat kätensä, hän nostaa omansa puoliksi, kuin auttaisi kaukaa.

Viimeisessä pyörähdyksessä Alba jää yksin, puoli tahtia jäljessä, kuten aina. Mutta tänään kokonainen aukio katsoo. Hän tekee pyörähdyksensä loppuun, pysähtyy ja levittää kätensä. Ja Plaza de la Constitución tekee sen, mitä opettaja on tehnyt heinäkuusta asti: taputtaa kuin se olisi mennyt täydellisesti. Koska se meni täydellisesti.

Kumarruksissa pienet vetävät opettajan lavalle. Hän vastustelee vain vähän. Ja niin astumme ensimmäistä kertaa lavalle ilmastointiteippi näkyvillä, puolen kylän edessä. Kukaan ei katso meitä, tietenkään. Kaikki katsovat opettajaa, joka itkee ja sanoo sen johtuvan valonheittimistä.

Sen jälkeen tulevat kuningattarien ja Misterin valinta sekä palkinnot, mutta se on toinen tarina. Marraskuussa ensimmäiset harjoitukset. Alba on jo ilmoittanut tulevansa ensi vuonna ajoissa. Opettaja on sanonut, ettei hänen tarvitse kiirehtiä, me odotamme häntä.

Tummapuiset kastanjetit olivat olleet vuosia vaiti, riippuen koukusta Calle Altalle antavan ikkunan karmissa. Torroxin auringon haalistaman punaisen nyörin varassa niistä oli tullut vain yksi koriste lisää, samaa sarjaa apteekin kalenterin ja sen keraamisen lautasen kanssa, jota kukaan ei uskalla ottaa alas. Ne olivat isoäitini. Ja isoäitini, levätköön rauhassa ja tanssikoon kirkkaudessa, soitti niitä kuin konekiväärin sarjoja: kylän häissä sanottiin, että jos hänet istutettiin orkesterin lähelle, rumpali masentui.

Joka lokakuu, kun ferian torvet ja rummut alkoivat jylistä rinnettä alas aukiolle, huone hiljeni enemmän kuin koskaan. Ulkona raketteja, charangoja ja mies, joka testasi kaiutinta ikuisella ”joo, joo, koe, yksi, kaksi”. Sisällä kaksi puunpalaa, jotka katsoivat minua ikkunasta kuin koira, joka tietää, ettei sitä viedä tänään ulos.

Sinä ferian iltapäivänä mereltä nouseva tuuli livahti pelargoniaruukkujen väliin hyvin huonoin tavoin. Puuska tönäisi lakattua puuta karmia vasten: kuiva, kömpelö mutta selvä klak. Vain yksi. Mutta Torroxissa klak keskellä feriaa on aiejulistus.

Alhaalla joukko pilkkumekkoisia naapurinnaisia nousi nauraen rinnettä kohti tanssia, viuhkat taisteluasennossa. Kuullessaan napsahduksen Paqui, jolla on rytmikorva, jota konservatorio kadehtisi, nosti katseensa, taputti nopeasti käsiään ja huusi parvekkeelle:

– Anna kuulua sitä rytmiä, nyt on feria!

– Se oli tuuli! vastasin kurkistaen ulos.

– No tulkoon tuuli alas tanssimaan, täällä on tilaa! lisäsi toinen, ja muut taipuivat kaksinkerroin naurusta röyhelöidensä päälle.

Jäin katsomaan kastanjetteja. Ne katsoivat minua. Tai siltä minusta tuntui, feriassa ei pidä luottaa mihinkään. Otin ne varovasti alas, avasin nyörin solmun ja pujotin lenkit peukaloihini. En ollut yrittänyt ikuisuuksiin. Viimeksi, yhdeksänvuotiaana, toinen lipsahti kädestäni ja osui kissaa keskelle selkää. Kissa ei astunut siihen huoneeseen ennen pääsiäistä.

Vedin syvään henkeä. Muistin isoäitini äänen: ”Rytmi alkaa pikkusormesta, ei pelosta.” Ja päästin ensimmäisen iskun.

Se kuulosti puhtaalta. Trrriá. Lämmintä iltailmaa vasten, kuin puu olisi odottanut merkkiä vuosia.

Kadulta puhkesi suosionosoitus, suurempi kuin avajaispuheessa. Naapurinnaiset hurrasivat, joku huusi ”olé isoäidillesi!”, mikä oli oikeastaan juuri paikallaan, ja Paavo Pesusieni -ilmapalloa kantava pikkupoika pysähtyi suu auki. Innostuin ja jatkoin toisella rytmillä, sitten kömpelömmällä, sitten sellaisella, jonka nimeä en edes tiedä, mutta joka kuulosti minusta taivaalliselta.

Auringon lämmittämä puu lakkasi olemasta surukoriste. Se sai äänensä takaisin. Ja muisto, joka oli vuosia toiminut surun virassa, puki pilkkumekon ylleen ja lähti kadulle.

Kun Calle Altan lyhdyt alkoivat syttyä yksi kerrallaan, kuljin jo rinnettä alas naapurinnaisten perässä kastanjetit peukaloissa ja hymy korvasta korvaan. Matkalla näin kissan, joka kurkisti viereisestä ikkunasta. Se katsoi minua kaunaisesti. Joitakin haavoja ei parane edes feria.

Olen ollut seitsemästä asti viininpunaisella samettityynyllä Plaza de la Constituciónin lavan takana kaapeleiden, vesipullojen ja järjestäjien naisen keskellä, joka katsoo minua viiden minuutin välein kuin olisin karkaamassa. En karkaa. Olen kruunu. Diadeemi, tarkemmin sanottuna: hopeanväristä metallia, kaksitoista pikkukiveä, jotka kimaltelevat kuin aidot, ja kerros glitteriä, jonka joku ripotteli eilen ”jotta se loistaisi valoissa”. Glitteriä on muuten jo kaikkialla: tyynyssä, pöydällä ja valomiehen viiksissä. Glitter ei lähde koskaan. Glitter on ikuista.

Tänä iltana on Ferian gaala, ja kahtakymmentä vaille yhdeksän valitaan vuoden 2026 kuningattaret ja Mister. En vielä tiedä, kenen päähän päädyn, ja kruunulle se on kuin ei tietäisi, missä talossa asuu loppuvuoden.

Tyynyltä näen kaiken. Näen ehdokkaat korjaamassa meikkiään puhelin peilinä, hengittämässä syvään ja rohkaisemassa toisiaan yhteenkuuluvuudella, jota moni kadehtisi. Näen äidin, joka korjaa nutturaa kolme hiusneulaa hampaiden välissä. Näen isoisän, joka on hiipinyt lavan taakse ”tuomaan vesipulloa” eikä ole lähtenyt kahteenkymmeneen minuuttiin, liikuttuneempana kuin jos ehdokas olisi hän itse.

Ja näen Mister-ehdokkaat. Yksi harjoittelee hymyään sammutetun kaiuttimen edessä. Toinen käy hiljaa läpi, mitä sanoo, jos voittaa. Ja kaikki vilkuilevat minua kateudella, jonka tunnen hyvin: Mister saa nauhan, ja nauha, meidän kesken, ei ole sama asia. Nauha on asuste. Minä olen instituutio.

Tanssikoulut aloittavat ja lava jyrisee. Tyynyni värisee. Pikkukiveni kilisevät. Järjestäjien nainen pitelee minua kädellään varmuuden vuoksi, ja käytän tilaisuuden antaakseni hänelle vähän lisää glitteriä. Hän muistaa minut jouluun asti.

Sitten tulee hetki. Juontaja nostaa ääntään. Pakollinen rummutus kuuluu, se joka kuulostaa samalta kaikissa maailman gaaloissa, kuin koko planeetalle olisi palkattu yksi ainoa rumpali. Jännityksen voisi leikata veitsellä. Ehdokas puristaa toisen kättä. Eturivissä joku huutaa nimen ja puoli kylää hyssyttää.

Nimi sanotaan. Aplodeja, huutoja ja ryhmähali lavalla, joka on vähällä pudottaa minut tyynyltä. Kädet nostavat minut, vievät kohti valoa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni katson koko aukiota suoraan. Satoja puhelimia suunnattuna minuun. Lyhtyjä. Pikkupoika isänsä harteilla päätään isomman hattaran kanssa.

Laskeudun kampaukselle, jossa on niin paljon hiuslakkaa, että se kestää kuin kaupunginmuuri. Asetun paikalleni. Kallistun hieman vasemmalle. Kuningatar nauraa, pitelee minua kädellään ja kuiskaa vieruskaverilleen: ”Jos se putoaa, kuolen.” En putoa. Lakatut kampaukset ovat erikoisalaani.

Ylhäältä näen Misterin esittelemässä uutta nauhaansa onnesta säteillen, vesipulloisoisän itkemässä hillittömästi ja järjestäjien naisen karistamassa glitteriä hiuksistaan alistuneena.

Minua odottaa vuosi tilaisuuksia, valokuvia, kulkueita ja joku kenkälaatikko. Mutta tänä iltana, Plaza de la Constituciónin korkeimmalla kohdalla, koko feria jalkojeni juuressa, tiedän kenen päässä asun. Ja minä loistan. Voi kuinka loistan.

Olen A-tikkaat. Seitsemän askelmaa, keltaista lasikuitua olevat jalat ja ylhäällä tarra, joka kieltää seisomasta ylimmällä. En ole alumiinia, koska sähkömiehet eivät luota mihinkään, mikä johtaa sähköä. Minä en johda edes pakettiautoa: matkustan kattotelineellä kahdella kuminauhalla kiinnitettynä.

Keskiviikko, puoli kymmenen illalla, ja jalkani ovat upotettuina Llano de la Almazaran hiekkaan. Puolitoista tuntia sytytykseen. Laitteet ovat jo nostaneet musiikkinsa – yhdeksään asti ne ovat hiljaa – ja Lasten päivän lapset juoksevat karusellista törmäilyautoihin. Juhla-alue sen sijaan on yhä pimeänä: tuhansia lamppuja odottamassa ja neljä otsalamppupäistä sähkömiestä tarkistamassa, etteivät ne odota turhaan.

Suuri sisäänkäyntiportti ei kuulu minulle. Sen he tarkistavat nosturista, joka pöyhistelee, koska se ylettyy kaikkialle. Nosturimiehet sanovat, että siellä ylhäällä, kolmannessa rivissä vaakunan vasemmalla puolella, on lamppu, joka kysyy jatkuvasti, pukeeko keltainen sitä. Minun työtäni on se, mikä ei näy kuvissa: sähkökeskukset, köynnökset, pienet kaaret, kojujen pistorasiat.

Kello viidestä iltapäivällä Lucía on kiivennyt päälleni viisikymmentäkolme kertaa. Olen laskenut; se on ainoa asia, minkä tikkaat voivat tehdä, kun niiden päällä seistään. Ylös, katsomaan, kiristämään liitintä, alas, taittamaan minut kasaan, nostamaan minut olalle ja avaamaan kymmenen metrin päässä. Hänen perässään kulkee Andrés, porukan pomo, muistivihko ja pikkulinnun lailla piippaava mittari mukanaan. Häneltä naksuu polvi kaikesta kumartelusta. Minulta sarana. Ymmärrämme toisiamme.

Delfiini-ilmapalloa kantava poika kysyy Lucíalta, onko hän se, joka sytyttää ferian. ”Minä varmistan, että kun joku sen sytyttää, jotain tapahtuu”, hän vastaa. Poika päättää, että se on aikuisten juttuja, ja juoksee pois.

Varttia yli kymmenen kapinallinen ilmaantuu: lamppu kojukadun ylittävässä köynnöksessä, suoraan paahdettujen mantelien yläpuolella. Testissä se syttyy, sammuu, syttyy taas ja miettii.

– Tuo yrittää vetää meitä nenästä, Andrés sanoo.

Ensin katkaistaan virta. Aina. Se on ensimmäinen asia, jonka sähkömiehen tikkaat oppivat, ennen omaa sarjanumeroaan. Andrés kääntää vivun alas, painaa saappaansa jalalleni, se on meidän tapamme kätellä, ja Lucía kiipeää. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Hän kiertää lampun irti, katsoo ja nauraa: ”Ei se ole palanut, se on löysällä.” ”Kuten me kaikki tähän aikaan”, Andrés vastaa. Neljännes kierrosta, vipu ylös, ja kapinallinen loistaa tasaisesti, oikein kiltisti, kuin ei olisi koskaan tehnyt mitään pahaa. Vipu taas alas: sen aika ei ole vielä.

Varttia vaille yksitoista minut taitetaan kasaan ja nojataan pakettiautoa vasten, kaapelikelan ja jo aikaa sitten jäähtyneen kahvitermoksen väliin. Ihmiset saapuvat portille: lastenrattaita, porukoita, perheitä neuletakki mukana siltä varalta, että viilenee. Kukaan ei katso tänne päin. Neljä heijastinliiviä pimeässä ei ole mikään suuri show.

Yhdeltätoista alkaa lähtölaskenta ja feria syttyy alhaalta ylös. Kuuluu pitkä, pitkä aplodi. Ammattisalaisuus: sähkömiehet eivät katso valoja. He katsovat sähkökeskusta. Andrésin taskulamppu on suunnattu vikavirtasuojaan, kuin joku odottaisi rangaistuspotkua. Yksi, kaksi, kolme sekuntia. Mikään ei laukea.

Nyt se on valmis. Andrés sammuttaa taskulampun, Lucía ottaa kypärän päästään ja neljä nostavat katseensa pienellä hymyllä, jonka tuntee se, joka tietää kuinka monta kertaa on kiivennyt, jotta tämä tapahtuisi. Kukaan ei taputa heille. He eivät välitä. Lucía taputtaa sivupuutani kahdesti: ”Hyvää työtä, kaveri.”

Varttia yli yksitoista raketit nousevat. Tänään saavat kiivetä muut.

Tulin ulos pahvilaatikosta tuskin neljäkymmentä minuuttia sitten. Minussa on yhä uuden muovin, juuri revityn sinetin ja sähköä koskaan maistamattoman johdon terävä haju. Työelämäni alkoi ilman koeaikaa ja sisäänajoa: silmänräpäyksessä siirryin varaston pimeydestä metallijalustan huipulle, Plaza de la Constituciónin päälavan valtiaaksi. Hyllyltä tähteydeksi yhdessä iltapäivässä.

On keskiviikkoilta, puoli yksitoista. Tältä korkeudelta alas katsominen salpaa hengityksen, vaikka en teknisesti ottaen hengitä. Aukiosta on tullut ihmisvuoksi, joka uhkaa tulvia Torroxin kujille. Sadat päät tunkeutuvat valonauhojen alle, paperilyhdyt värisevät merituulessa ja väkijoukon puheensorina nousee tiheinä aaltoina, täynnä paahdettujen mantelien ja juuri paistettujen churrojen tuoksua. Kaikki kylän silmät osoittavat suoraan minuun.

Hetki sitten äänimies antoi minulle kaksi kuivaa napautusta peukalonpäällä tarkistaakseen, vastaanko. Pom, pom. Se kumahti kalvossani kuin kivenheitto, ja pelkäsin jalustani juotosten irtoavan suorassa lähetyksessä. Sitten hän puhalsi. Puhalsi! Kuka on opettanut tälle miehelle, että mikrofoniin puhalletaan? Pidin pintani ilman pienintäkään kiertoa, sen arvokkuudella, joka tietää, että sillä on tehtävä.

Varttia yli kymmenen minut vihitään käyttöön tosissaan: juhlista vastaava valtuutettu ja pormestari nousevat lavalle tervehtimään, ja pysyn pystyssä kuin veteraani. Mutta suurin tulee sen jälkeen. Puoli yhdeltätoista avajaispuhe. Ja tänä vuonna sitä ei pidä yksi ihminen: sen pitää kokonainen kylän laulu- ja tanssiryhmä, koko kokoonpano.

He nousevat lavalle jonossa, juhla-asuissa, huivit siististi aseteltuina, kastanjetit pilkistämässä taskuista ja se innostuksen ja jännityksen sekoitus, joka näkyy koroissa asti. Heitä on paljon. Minä olen yksi. Lasken ja kylmä hiki nousee pintaan: jos jokainen tulee kolmen millin päähän ritilästäni, tarvitsen tämän illan jälkeen loman.

Puhe kulkee kädestä käteen. Yksi ääni kertoo, millainen feria oli ennen, paperilyhtyineen ja tansseineen aamunkoittoon asti. Toinen muistaa niitä, jotka eivät enää ole täällä, ja koko aukio hiljenee. Kolmas kertoo anekdootin, joka naurattaa äänimiestäkin. Minä hypin kämmeneltä kämmenelle kuin viestikapula viestijuoksussa, ja jokaisessa kädessä tunnen eri pulssin: yksi vapisee, yksi puristaa ja yksi pitää minua niin hellästi, että olen melkein liikuttunut.

Loppua kohti joku lyö tahtia rystysillään puhujakoroketta vasten. Kastanjetit soivat. Ja koko ryhmä aloittaa seudun coplan moniäänisesti, ja se syöksyy ritilääni kuin myrsky ja tulee ulos kaiuttimista muuttuneena joksikin, mitä en osaa selittää. Ensimmäistä kertaa lyhyessä elämässäni ymmärrän, mitä varten mikrofoni on: ei siksi, että kuuluisi kovempaa, vaan siksi, että kaikki kuuluisivat yhtä aikaa.

Sitten kaikki tulevat lähemmäs, tungeksivat hopeakupuni ympärillä, vetävät henkeä yhtä aikaa ja huutavat kuorossa:

– Torroxin asukkaat, alkakoon feria!

Impulssi kiitää kuin salama kuparipilarini läpi aukion kaiuttimiin. Väkijoukko puhkeaa yksimieliseen suosionosoitukseen, taputuksiin, vihellyksiin ja hurraahuutoihin, jotka saavat piirini värisemään. Joku ampuu raketin. Vauva herää. Eturivin isoäiti huutaa ”komeita!”, enkä tiedä, tarkoittaako hän heitä vai minua.

Tulikasteeni on ollut jymymenestys. Tästä hetkestä lähtien kokonaisen kylän ääni kulkee kurkkuni kautta: puheet, arvonnat, kadonneiden lasten kuulutukset ja silloin tällöin ”väärin pysäköidyn auton omistajaa pyydetään siirtämään autonsa”. Olen avajaispuheen mikrofoni. Ja aion kestää viimeiseen ”¡Viva Torrox!” -huutoon asti.

Olen juhla-alueen sisäänkäyntiportin lamppu numero 4 817, kolmas rivi ylhäältä, vaakunan vasemmalla puolella. Ei mikään loistelias paikka, myönnän. Keskellä olevat pääsevät kaikkiin kuviin. Mutta täältä ylhäältä, Llano de la Almazaran yllä, näkee koko ferian: laitteet, turrón-kojut, nukkuvan maailmanpyörän ja meren ihmisiä, jotka odottavat meidän syttyvän.

Sillä tänä iltana yhdeltätoista meidät sytytetään. Viranomaiset. Puheineen kaikkineen. Ja ferialampulle se on kuin debytanttitanssiaiset.

Olemme roikkuneet täällä viikon. Viikon länsituulta, uteliaita lokkeja ja nosturissa työmiehiä, jotka sanovat esimerkiksi ”tuo rivi ei saa virtaa” tai ”naputa vähän, katsotaan”. Minua naputettiin kahdesti. Se toimi. En mene yksityiskohtiin.

Vieressäni on 4 818, joka on hyvin hermostunut. Koko iltapäivän hän on kysellyt, näkyykö hänen hehkulankansa, pukeeko keltainen häntä ja onko mitään mahdollisuutta, että hänet vaihdetaan johonkin noista moderneista. ”Moderneilla ei ole sielua”, sanon hänelle, vaikka teknisesti olemme molemmat moderneja. Ihmisiä pitää rohkaista.

Puoli yhdeltätoista johtoa pitkin kulkee huhu, kuin heikkovirta. Pormestari on jo aukiolla. Valtuutetulla on puhe taskussa. On nappi. Iso punainen nappi, sanotaan, kuin elokuvissa. 4 818 on vakuuttunut, että jos he painavat väärin, räjähdämme kaikki. Selitän, ettei se toimi niin. Hän ei usko minua. 4 816, toisella puolella, ei ota kantaa: hän on ollut palaneena tiistaista asti, eikä kukaan ole huomannut. Hän elää ferian pimeässä, ihailtavalla arvokkuudella.

Alhaalla ihmiset alkavat katsoa ylös. Lapsia ilmapallojen kanssa. Pareja käsi kädessä. Porukka poikia paidanhelmat housujen päällä ottamassa kuvia sammuneen portin kanssa ”ennen ja jälkeen -kuvia varten”. Lastenrattaita työntävä nainen sanoo miehelleen: ”Tänä vuonna on laitettu enemmän lamppuja”, ja minä paisun ylpeydestä, vaikka olemme samat kuin viime vuonna.

Hetki koittaa. Laskeutuu outo hiljaisuus, kuin elokuvateatterissa valojen sammuessa. Joku aloittaa lähtölaskennan. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan… Tunnen kutinaa kannassani. Seitsemän, kuusi… 4 818 huutaa: ”En halua!” Viisi, neljä… Valtava yöperhonen laskeutuu päälleni juuri nyt, kuin fani, joka livahtaa lavalle. Kolme, kaksi…

Yksi.

Virta syöksyy lävitseni kerralla, kannasta kärkeen. Syttymme kaikki yhtä aikaa, ryöppynä, alhaalta ylös, kuin koko portti hengittäisi. Alhaalla kuuluu pitkä, pitkä ”ooo!”, vanhan ajan ferian ”ooo”, ja sen perään aplodit, jotka yltävät maailmanpyörään asti. Yöperhonen syöksyy häikäistyneenä pois miettimään elämäänsä uudelleen.

4 818 loistaa kuin ei koskaan ennen. Luulen, että hän itkee vähän, vaikka lampussa se näyttää heijastukselta. ”Näytänkö hyvältä?” hän kysyy. ”Olet kaunis”, sanon. Ja se on totta.

Ainoa, joka on yhä pimeänä, on 4 816. Mutta katso, niin suuren valon keskellä pimeälläkin kololla on viehätyksensä. Pikkupoika osoittaa häntä ja sanoo äidilleen: ”Katso, tuo iskee silmää.”

Ja niin roikumme viisi yötä peräkkäin valaisemassa suudelmia, kompastelua, churroja ja jälleennäkemisiä. Kolmas rivi, vaakunan vasemmalla puolella. Jos kuljette portin ohi, vilkuttakaa. Minä näen teidät.

Minua kutsutaan ”nuottikansioksi”, ja annan heidän kutsua. Mutta nuotteja, oikeita nuotteja, minulla ei ole ainuttakaan: ei nuottiviivastoa, ei G-avainta. Kannan sanoituksia. Kolmekymmentäkaksi sevillanaa ja rumbaa lihavoituna, kukin omassa muovitaskussaan, ja sininen selkämys, jossa on auringonkukkatarra, joka on ollut irtoamassa kaksi feriaa.

Se mitä todella kannan, on lyijykynää. Vuoden harjoitukset merkittyinä marginaaleihin. ”Tässä hengitä.” ”ÄLÄ kiirehdi”, alleviivattu kahdesti. ”Toinen rivi tulee mukaan.” Nuoli, jonka suuntaa en tiedä. Ja sivulla yksitoista helmikuisen maitokahvin rengas, joka on nyt osa laulua. Lyijykynä asuu renkaassani, pyyhekumi kuluneena kaikesta mielenmuutoksesta.

Kuulun Lolille. Loli osaa kaikki sanat. Etuperin, takaperin ja silmät kiinni, ja niin hän laulaakin. Hän ei ole katsonut minua harjoituksissa maaliskuun jälkeen. Mutta hän ei nouse laulamaan pitämättä minua auki käsissään. Varmuuden vuoksi. Tässä kuorossa ”varmuuden vuoksi” on ollut mukana kauemmin kuin tamburiini.

Torstai, ferian ensimmäinen päivä, kello kaksitoista, Caseta del Mayor Jardines de Picassossa. Seniorien rociero-kuorojen kolmastoista tapaaminen. Paikalle tulevat kylän kuoro, Torrox Costan kuoro sekä Nerjan ja Vélez-Málagan kuorot. Huivit kaulassa, kukat hiuksissa, vastasilitetyt puserot ja neljä kitaraa, joita viritetään yhtä aikaa ja joista jokainen on varma, että epävireinen on vieressä oleva.

Ja muut kansiot saapuvat. Punainen rannikolta, taskut kosteudesta aaltoilevina. Pilkullinen, joka ei lakkaa leuhkimasta. Ja yksi Vélezistä niin paksu, ettei se enää mene kiinni ja sitä pitää koossa kuminauha. Arvioimme toisiamme niin kuin kansiot tekevät: marginaaleista. Vélezin kansiossa on enemmän lyijykynää kuin minussa. En kerro sitä kenellekään.

Meidän vuoromme. Loli asettuu toiseen riviin, avaa minut, hengittää syvään, ja kuoronjohtaja laskee leuallaan. Ensimmäinen sevillana. Olen auki sivulta seitsemän. He laulavat numeroa kolme. Ei haittaa. Loli laulaa hymyillen niin leveästi, ettei hymy mahdu huiviin, ja minä värisen hieman hänen käsissään jokaisesta yleisön ”olé!”-huudosta.

Kun muut laulavat, huomaan jotain: laulamme melkein samoja lauluja, mutta jokainen kuoro hengittää eri kohdassa. Me vedämme henkeä ennen kertosäettä; Nerjan kuoro heti sen jälkeen. Olen vuoden merkinnyt, missä hengitetään, ja nyt selviää, että ilma jaetaan kunkin tarpeiden mukaan.

Lopulta tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua: kaikki neljä kuoroa päätyvät lavalle yhtä aikaa, ahtautuneina yhdelle mitoitetulle lavalle, laulamaan samaa sevillanaa. Kukaan ei avaa kansiota. Ei tarvitse. Loli sulkee minut, painaa minut rintaansa vasten ja laulaa kuin olisi itse kirjoittanut sanat.

Sitten tulevat latinalaiset tanssit: cumbia, salsa, pasodoble. Loli jättää minut kitarakotelon päälle ja tanssii pasodoblen vélezläisen herran kanssa, joka pitää tahtia kulmakarvoillaankin. Sitten salsan kahden rannikon naapurin kanssa. Loli, joka harjoituksissa ei liikahda laatastaan, pyörähtää enemmän kierroksia kuin Llano de la Almazaran maailmanpyörä.

Kun musiikki loppuu, hän nostaa minut kotelolta ja katsoo minua ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hän vetää lyijykynän renkaasta ja kirjoittaa viimeiselle sivulle, loppusevillanan alle, pyöreällä käsialalla: ”Tässä, kaikki yhdessä.”

Se on kaunein merkintä, jonka kannan. Ja ainoa, jota ei tarvitse harjoitella. Kuudelta illalla samassa casetassa laulavat toiset kuorot. Loli sanoo tulevansa vain kuuntelemaan. Hän on jo pannut minut laukkuunsa. Varmuuden vuoksi.

En tiedä, kenelle kuulun. Sanon sen ilman draamaa: taittopöydälle se on aivan tavallista. Valkoinen levy, sisäänpäin taittuvat putkijalat ja salpa, jonka vain kärsivälliset ihmiset ymmärtävät. Alapuolella lukee tussilla ”PALAUTETAAN” ja perässä kuusi yhdistyksen nimeä yliviivattuina päällekkäin. Viimeinenkään ei ole oikea.

Minua on lainattu niin monta kertaa, etten enää palaa: kuljen kädestä käteen. Peña jättää minut erään seuran ovelle, seura lastaa minut veljeskunnan pakettiautoon ja veljeskunta lainaa minut koulun vanhemmille. Ainoa oma asiani on keksipaketin pahvinpala, neljään kertaan taitettu, huojuvaa jalkaa varten. Kaikki, jotka pystyttävät minut, tietävät sen.

Ansioluetteloni mahtuu tahroihini. Suklaarengas, joka ei lähde edes valkaisuaineella. Ilmoittautumiskynän teippijälki, sillä feriassa kynät muuttavat maasta. Ja tahmea kulma siltä ajalta, kun myin hyväntekeväisyysarpoja koriin, jossa oli oliiviöljyä, turrónia ja peitto. Sen voitti pikkupoika, joka lähti kotiin peitto harteillaan kuin sohvan supersankari.

Tiistaina olin senioritalon lautapeleissä. Minä pöytänä, he pelaamassa. Koskaan he eivät ole antaneet minun heittää noppaa. Keskiviikkona Complejo La Granjassa kirjasin ylös petankkiturnauksen parit, jotka ilmoittautuivat kauniilla käsialalla ja notaarin vakavuudella.

Tänään, torstaina, vuorossa on Caseta del Mayor Jardines de Picassossa. Keskipäivällä laulavat seniorikuorot, ja sitten on cumbiaa, salsaa ja pasodoblea. Odotan taitettuna takana mitaleja täynnä olevan kenkälaatikon vieressä, ja pasodoblen aikana saranani värisevät. Se on raudassani.

Puoli kahdelta kaksi vapaaehtoista tulee pystyttämään minut. Minun avaamisellani on seremoniansa: vedetään salvasta, työnnetään jalkaa polvella ja sanotaan ”no niin” kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla se ei koskaan ole. Sitten joku kumartuu etsimään pahvinpalaa. Pahvinpala on aina paikalla. Päälle lakana, joka on silitetty jossain kylän talossa, ja kaksi pyykkipoikaa.

Ja pokaalit saapuvat: kullanvärisiä, muovisia, huipulla pikkuruinen pelaaja, joka näyttää aina olevan sanomassa jotain. Isot taakse ja pienet eteen, kuin hääkuvissa. Ne painavat tuskin mitään. Painavaa on kaikki muu: täysi caseta, takana seisovia ihmisiä ja lapsenlapsi, joka kysyy ääneen, mikä on mummin.

Kahdelta alkaa palkintojenjako. Jokaisen nimen kohdalla joku nousee, kulkee aplodien saattelemana casetan poikki ja tulee suoraan minua kohti. Petankkipari nostaa korkeimman pokaalin kuin se olisi Mestarien liigan pokaali. Jokaisessa kuvassa jonkun käsi lepää reunallani. Minä kestän. Siksi minulla on pahvinpala.

Pokaalit päätyvät vitriineihin ja olohuoneen pikkupöydille. Minulle kukaan ei taputa, ja ymmärrän sen. Se mikä kirvelee, on se, ettei kukaan taputa myöskään niille, jotka toivat minut. He tulevat ensimmäisinä, varastojen avaimet mukanaan, vaikka varastot eivät ole heidän, ja lähtevät viimeisinä, kädet raudalta haisten. Siinä välissä he pystyttävät, kirjaavat, tarjoilevat ja keräävät tuolit, kun musiikki loppuu. Ferian julisteessa heitä ei ole. Kaikki muu on.

Neljältä kukaan ei taita minua. Minua raahataan kolme metriä ja päälleni pannaan kukallinen vahakangas: puoli seitsemältä on kaakaojuhla. Eräs nainen napauttaa minua kahdesti ja ilmoittaa haluavansa minut perjantaina paellan lautasliinoille. Ennen lähtöään hän kumartuu, etsii tilaa kuuden yliviivatun nimen alta ja kirjoittaa tussilla: ”SILLE, JOKA TARVITSEE”.

Se on ensimmäinen kerta, kun joku osuu oikeaan osoitteeseen.

Kukaan täysjärkinen ei kutsuisi aamiaiseksi sitä, että ahmii churrorenkaan kaakaon kanssa kello viisi torstai-iltapäivänä, mutta keskellä feriaa kellot menettävät kaiken häpeäntunteensa. Kantajani, tarmokkaasti astuva nainen, jonka nuttura on niin kireä, että se toimii kasvojenkohotuksena, oli päättänyt, että ennen pyhää velvollisuutta ruumis pitää ravita. ”Tyhjällä vatsalla ei rukoilla hyvin”, hän totesi. Ja niin vietin seuraelämäni ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia makaamassa pöydällä Paseo de las Moreasilla väistellen kuumia rasvapisaroita ja friteerauskäryä, joka oli vähällä kuihduttaa neilikkani ennen aikojaan.

Täytyy tehdä selväksi, etten ole mikä tahansa parvekekimppu. Olen virallinen uhrilahja Torroxin suojeluspyhimyksille. Kaksitoista tahratonta valkoista gladiolusta, puoli tusinaa karmiininpunaista neilikkaa ja vihreä silkkinauha, joka nyt matkustaa hikistä käsivartta vasten puristettuna. Kukkakaupassa minua kohdeltiin kuin prinssiä: raikasta vettä, sellofaania ja myyjältä ”onpa siitä tullut kaunis”. Ja nyt haisen churrokojulta. Sellaista on kukkakimpun elämä.

Välipalan aikana tarjoilija katsoi minua ja kysyi, pitäisikö minut laittaa veteen. Omistajani sanoi ei, että minä kestän. Kestää minä kestän. Mutta suklaapisara putosi terälehdelleni, eikä kukaan pyyhkinyt sitä pois. Kannan sitä kuin mitalia.

Varsinainen draama alkoi, kun lähdimme liikkeelle ylämäkeen. Kulkue kohti Plaza de la Constituciónia on sakea hurskauden, pikku huivien ja hyväntahtoisten tönäisyjen virta. Kymmentä yli viisi hajamielinen aurinkolasipäinen herra peruutti churroa pureskellen ja oli vähällä katkaista pään oikean kulman kolmelta gladiolukseltani. Omistajani väisti hänet lanteen heilautuksella, jota härkätaistelija kadehtisi. Herra ei huomannut mitään.

Kaksi kulmaa myöhemmin pikkupoika traktorin muotoisen heliumpallon kanssa yritti sotkea narun varsieni väliin. Muutaman tuskaisen sekunnin ajan traktori ja minä muodostimme yhden ilmaaluksen. Jos olisi puhaltanut vähänkin itätuulta, olisin päätynyt Nerjaan. Pojan äiti avasi solmun pyydellen anteeksi, ja omistajani vastasi ”ei se mitään, kultaseni” sillä hymyllä, joka oikeasti tarkoittaa ”jos yksikin gladiolus katkeaa, puhutaan”.

Kestin nykäisyt kiitettävällä kasvin arvokkuudella ja vetäisin terälehtiäni suppuun aina, kun suihkumoottorilla toimiva viuhka suhahti ohi ja ajeli terälehtikehäni. Tässä feriassa viuhkat eivät viuhdo: ne nousevat lentoon.

Tähystyspaikaltani näen jo Virgen de las Nievesin ja San Roquen kantolavat kirkasta taivasta vasten. Kellot soivat. Varteni natisevat omistajani sormien puristuksessa, kun hän kiristää tahtia eläköönhuutojen ja kellonsoiton keskellä ja raivaa tietä kyynärpäillään kuin alennusmyynneissä.

Saavun alttarille tuoksuen enemmän palaneelta sokerilta ja silavalta kuin niityltä, se on varmaa. Mutta saavun ehjänä, kaksitoista gladiolustani, kuusi neilikkaani ja suklaatahra, joka oikein katsottuna näyttää flamencopuvun pilkulta. Torroxissa mekin kukat tiedämme, että ansaitakseen taivaan täytyy ensin selvitä feriasta.

On esineitä, jotka on luotu loistamaan, ja esineitä, jotka on luotu kestämään. Minä kuulun jälkimmäisiin. Olen valkoinen muovituoli, terassimallia, jalat hieman harallaan ja selkänojassa naarmu siltä kerralta, kun minua käytettiin tikkaina häissä. Plaza de la Constituciónilla on monta kaltaistani. Mutta ferian torstaina kello kuusi illalla, kun Bolerazo alkaa, olemme kylän halutuin asia. Enemmän kuin varjopaikka. Enemmän kuin vapaa parkkipaikka.

Sillä ”La Movida del Tardeon” Bolerazo on vakava asia: kolme tuntia boleroja, ja puolet Axarquíasta haluaa kuunnella niitä istualtaan. Ja tuoleja, oikeita tuoleja, ei riitä kaikille.

Varttia yli viisi saapuvat ensimmäiset. Kolme viuhkapäistä naista, ”Pikaviuhkoiksi” itseään kutsuvan ystäväporukan etujoukko. He eivät istu: he varaavat. Ja tuolien varaamista feriassa säätelee kirjoittamaton sääntökirja, joka on monimutkaisempi kuin siviililaki. Käsilaukku päällä vastaa yhtä ihmistä. Takki puolta. Avattu viuhka jotakuta, joka ”tulee ihan kohta”. Auringonkukansiemenpussi ei varaa mitään, mutta pelottaa.

Päälleni he asettavat korilaukun, joka on käsimatkatavaralaukun kokoinen. Minulla on omistaja.

Hyvän tunnin ajan puolustan itseäni yksin. Jäätelöä syövä herra kulkee ohi ja katsoo minua tarkoituksella; hän näkee laukun ja jatkaa matkaa. Nuori pari kulkee ohi; nainen tekee eleen ottaakseen minut, mies koskettaa hänen käsivarttaan ja osoittaa koria kunnioituksella, jolla osoitetaan aatelisvaakunaa. Lapsi kysyy, saako hän istua ”ihan pikkuisen”. Laukku ei vastaa, mutta yksi naisista vastaa kolmen metrin päästä: ”Se on varattu, kultaseni.” Hänellä on ilveksen korvat.

Kuudelta alkavat bolerot. Omistajani on iloinen nainen kukkamekossa, ja hänen tapansa hyräillä saa istuimeni värisemään. Hän huokailee kertosäkeissä ja viuhkoo säkeistöissä. ”Historia de un amorin” aikana häneltä karkaa kyynel, joka putoaa juuri reunalleni.

Ja sitten tulee vaara. Soi hidas, kaunis bolero, ja valkotukkainen herra moitteettomassa paidassa ojentaa kätensä: ”Tanssitaanko?” Nainen epäröi puoli sekuntia. Hän katsoo laukkua. Hän katsoo tuolia. Hän katsoo herraa. Ja hän nousee.

Taktinen virhe. Heti kun hän on neljän askeleen päässä, toisen porukan nainen, joka on seissyt kolme varttia, näkee minut vapaana. Hän mittaa etäisyyttä. Hän epäröi. Mutta laukku varaa vain niin kauan kuin omistaja on näköpiirissä, ja nyt omistaja tanssii poski poskea vasten kavaljeerin kanssa. Tulokas siirtää laukun hyvin varovasti, laskee sen maahan ja istuu.

Sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu, ei kerro yksikään bolero. Omistajani palaa, näkee tilanteen, jättää kavaljeerin kesken lauseen ja ylittää tanssilattian tammikuun alennusmyyntien päättäväisyydellä. Käydään nopea keskustelu matalalla äänellä, täynnä ”anteeksi, kultaseni”, ”mutta se oli vapaa” ja ”vapaa se ei ollut, siinä oli laukku”. Pikaviuhkat nousevat solidaarisuudesta. Samoin toinen porukka. Muutaman sekunnin ajan aukio pidättää henkeään.

Ja silloin lavalta joku, joka on nähnyt kaiken, tulee mikrofonin luo: ”Tämä omistetaan niille kahdelle tuolin naiselle.” Ja soimaan alkaa ”Dos gardenias”.

Koko aukio nauraa ja taputtaa. Naiset katsovat toisiaan, purskahtavat hekin nauruun ja päätyvät jakamaan minut: toinen istuen ja toinen selkänojaan nojaten, laulaen yhdessä. Illan päätteeksi he vaihtavat puhelinnumeroita.

Päätin yön pinottuna neljänkymmenen muun tuolin kanssa, huulipunajälki selkänojassa ja tuttu naarmu. Mutta tyytyväisenä siitä, että olin yhdistänyt kaksi porukkaa. Jotkut tuolit ovat istumista varten. Ja jotkut tuolit tekevät historiaa.

Kuudenkymmenen vuoden selviäminen Carmenin korurasiassa vain päätyäkseni vierimään Caseta del Mayorin taittopöydän alle ei kuulunut eläkesuunnitelmiini. En ole kulmabasaarin muovikrääsää, sitä joka muuttuu häpeästä vihreäksi toisessa feriassaan. Olen kultaisesta filigraanista tehty rengas, täyteläinen ja jalo, aikanaan tilattu häihin Nuestra Señora de la Encarnaciónin kirkossa. Olen nähnyt muotien tulevan ja menevän, myrskyn kestäviä lakkakampauksia ja kokonaisia sukupolvia lapsenlapsia, jotka luulivat minua tutiksi. Siksi se, että kohtaloni sinetöi huonosti mitoitettu pasodoble keskellä Jardines de Picassoa, on mielestäni vähintäänkin anteeksiantamaton loukkaus.

Syyllinen oli orkesteri. Kuuden maissa kosketinsoittaja päätti hyökätä ”Campaneran” kimppuun kohtuuttomalla innolla. Carmen, jota rohkaisivat pieni lasillinen anista (”vain yksi, kylmään”, hän sanoi, kahdessakymmenessäkahdeksassa asteessa) ja juhlatunnelma, innostui. Hän korjasi huivia hartioillaan, heilautti permanenttinsa taakse kahdeksankymmentäkaksivuotiaalle sopimattomalla puhdilla ja syöksyi tanssilattialle Pacon käsikynkässä, joka ei tanssi paljon mutta pitää hyvin kiinni.

Ensimmäinen pyörähdys: täydellinen. Toinen pyörähdys: Carmen luuli olevansa Lola Flores. Ja juuri silloin korvanlehteni painolukko, vuosikymmenten palveluksen uuvuttama ilman ainuttakaan sairauspäivää, sanoi: riittää.

Irtosin hiljaa, piirsin täydellisen paraabelin casetan sakeassa ilmassa, kimposin muovilautasesta, jolla oli venäläisen salaatin jämiä, ja laskeuduin mukulakiville helähdyksellä, jota kukaan ei kuullut. Kuusikymmentä vuotta uskollisuutta, eikä edes surkeaa ”auts!”.

Lattialta katsottuna seniorien casetan maailma on vaarallinen viidakko. Näkökulma muuttuu kovasti, kun halkaisijasi on kolme senttiä ja ympärilläsi on metsä alumiinisia tuolinjalkoja, kumitulppaisia kävelykeppejä ja ortopedisiä kenkiä, jotka laahustavat kahden neljäsosan tahdissa. Viidessä minuutissa väistin kaksi matalaa kiiltonahkakorkoa, suklaan tahriman lautasliinan ja Don Juliánin rollaattorin pyörän, joka ohitti filigraanini millimetrien päästä. Don Julián muuten tanssii rollaattorin kanssa paremmin kuin moni ilman.

Carmen ei huomannut mitään. Hän jatkoi käsiensä huolettomasti heiluttamista, hymyili naapureille ja esitteli paljasta vasenta korvaansa kuin joku esittelisi uutta kauneuspilkkua. Parini, oikea rengas, roikkui yhä toisessa korvassa, ja voisin vannoa, että se vilkuili minua ylemmyydentuntoisesti. Se oli aina meistä kahdesta vakaampi. Ja pedantimpi.

Yhtäkkiä musta samettikenkä pysähtyi äkisti eteeni. Koruin koristeltu käsi, täynnä vanhoja sormuksia, vapisevalla mutta osuvalla otteella, laskeutui hitaasti paperiliinan ja alushameen välistä kuin kolikkopelin koura, joka ei koskaan saa pehmolelua. Paitsi että tämä sai minut.

– Voi taivas, Carmen! huudahti Encarna nostaen minut kyhmyisten sormiensa väliin merirosvoaarteen löytäjän tyytyväisyydellä. Sinähän kylvät myötäjäisiäsi joka nurkkaan!

– Voi, korvakoruni! sanoi Carmen ja vei käden korvalleen. Tanssin niin taidokkaasti, että korut putoilevat!

Hän nauroi niin, että se kuului symbaalien yli, antoi minulle nopean suukon ja napsautti minut takaisin paikalleen. Paco odotti jo sylissä avoinna, ja kosketinsoittaja, se vastuuton, oli aloittanut ”Paquito el Chocolateron”.

Taidan joutua kestämään vielä ainakin kolme kappaletta. Olen tarrautunut korvanlehteen kaikin voimin.

Minut otetaan esiin kerran vuodessa. Muun ajan riipun naulassa keittiössä, siivilän, jolla on historiaa, ja kolmen vuoden takaisen kalenterin välissä, jota kukaan ei ota alas, koska siinä on hyvin kaunis kuva joesta. Olen kauha. Terästä, pitkä varsi ja täsmälleen yhden kunnolla tarjoillun kaakaokupillisen tilavuus. Ei tippaakaan enempää. Ei tippaakaan vähempää. Sen opetti minulle Pepa, joka komentaa kattilaa ja jolla on kirurgin käsi ja pyhimyksen kärsivällisyys.

Ferian torstaina puoli seitsemältä illalla työskentelen Caseta del Mayorissa Jardines de Picassossa. Kaakaojuhla, jonka valmistavat erään kylän yhdistyksen naiset. Kalenterin odotetuin ruokatapahtuma, jouluaaton edellä ja kaukana minkään häiden edellä.

Kattila on valtava. Jos putoaisin sinne, minut löydettäisiin pääsiäisenä. Kaakaota on hämmennetty viidestä asti alkemistin kärsivällisyydellä: maitoa, juomasuklaata ja salaisuus, jota naiset kuiskivat toisilleen ja jota minä en uskollisuudesta paljasta. Sanon vain, että se tuoksuu lapsuudelta. Ja kanelilta. Hups, sanoin sen.

Varttia yli kuusi on jo jono. Kaksikymmentä yli jono kiertää casetan ympäri. Viittä vaille puoli baskeripäinen herra yrittää etuilla väittäen, että hän ”tuli vain katsomaan”. Kukaan ei tule katsomaan kaakaojuhlaa. Lola, joka hallitsee jonoa liikennepoliisin arvovallalla, lähettää hänet jonon hännille hymyllä, joka ei hyväksy vastaväitteitä.

Tarjoilu alkaa. Sukellan kattilaan, nousen, täytän kupin ja sukellan taas. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Olen kone. Vieressäni toinen avustaja jakaa churroja pihdeillä vauhdilla, jonka pitäisi olla kiellettyä. Toinen kerää mukeja. Kolmas kannustaa: ”Riittää kaikille, älkää tönikö!” Se on täydellinen koreografia.

Paikaltani näen koko kylän kulkevan ohi. Näen isoäidin, joka pyytää ”vähän vain, olen dieetillä” ja pyytää sitten vähän lisää. Näen lapsenlapsen, joka sotkee itsensä kulmakarvoja myöten ja sanoo, että serkku sen teki. Näen avioparin, joka on jakanut kupin viisikymmentä vuotta, koska miehen mukaan ”näin se jäähtyy nopeammin” ja naisen mukaan ”näin hän ei juo kaikkea itse”.

Ja näen baskeriherran, joka on jo kolmannella kierroksellaan. Joka kerta hänellä on eri tekosyy. Ensimmäinen kuppi oli vaimolle. Toinen siskolle. Kolmas ”naapurille, joka ei pysty kävelemään”. Pepa katsoo häntä silmälasiensa yli, upottaa minut kattilan pohjaan asti ja kaataa hänelle kunnon kupillisen. ”Naapurille”, hän sanoo. ”Naapurille”, mies vastaa. Molemmat tietävät, ettei naapuria ole. Sekin on feriaa.

Puoli kahdeksalta kattilan pohja alkaa näkyä. On raaputuksen aika, mikä on vaikein ja arvostetuin osuus, sillä pohjan kaakao on paksuinta, se joka maistuu taivaalliselta. Jotkut odottavat tahallaan. Viisaita ihmisiä.

Kun kaikki on ohi, minut pestään kuumalla vedellä, kuivataan kirjaillulla pyyhkeellä ja ripustetaan taas naulaan siivilän ja jokikalenterin viereen. Tuoksun kaakaolta viikon. En valita.

Seuraavaan kaakaojuhlaan on kokonainen vuosi. Mutta torstaina, tunnin ajan, olin Torroxin tärkein kauha. Ja baskeriherra, siitä olen varma, muistaa minutkin.

Calle Calzadan nouseminen tuskin nelivuotiaana flamencomekossa, jossa on enemmän tärkkiä kuin sulhasen paidassa, on eeppisten mittasuhteiden hanke. Nieves käveli päättäväisesti, heilutti taivaansinisiä röyhelöitään joka pienellä askeleella ja vilkuili, miten pikku huivin hapsut kutittivat hänen käsivarsiaan. Joka kolmannella askeleella hän pysähtyi tarkistamaan, että röyhelöt olivat yhä paikoillaan. Olivat.

Hänelle se ei ollut tavallinen iltapäivä: se oli hänen ensimmäinen oikea feriansa. Aiemmat eivät laske, koska hän joko istui rattaissa tai nukahti ennen kuin pääsi laitteille. Tällä kertaa ei. Tällä kertaa hänellä oli kukka hiuksissa, klipsikorvakorut ja tehtävä: nähdä kaikki. Jättimäinen maailma taivaalta riippuvia värillisiä lamppuja, kaukaista musiikkia ja iloista sorinaa, joka vieri alas Torroxin mukulakivirinnettä.

Puolivälissä rinnettä, konditorian ikkunan edessä, pienet espadrillot jarruttivat äkkiä. Kuin auto tarkastuspisteessä.

– Katso, äiti! hän osoitti etusormi lasiin liimautuneena, lumoutuneena rivistä paahdetulla kermalla kuorrutettuja pikkuleivoksia.

Vanhemmat vaihtoivat alistuneen yhteisymmärryksen katseen. He tiesivät oikein hyvin, että neuvottelu päättäväisen flamencotytön kanssa keskellä rinnettä oli hävitty taistelu. Isä yritti klassikkoa ”myöhemmin, paluumatkalla”. Nieves vastasi sen katseella, joka tietää, että ”myöhemmin, paluumatkalla” on aikuisten keksimä kieli, jotta ei tarvitsisi ostaa mitään. Muutaman minuutin päästä hän piteli saalista molemmin käsin kuin dynamiittia kantaen.

Hän haukkasi ensimmäisen innokkaan palan ja sulki silmänsä nauttiakseen sokerista kuin ammattimaistelija. Mutta ferian fysiikka ei armahda. Paksu, petollinen kermapisara liukui suupielestä, epäröi hetken leualla kuin miettien ja syöksyi suoraan rinnan valkoiselle pilkulle.

Seurannut hiljaisuus oli täydellinen. Kaukana soittava kunnan soittokuntakin tuntui hiljentävän. Nieves laski leukansa, avasi silmänsä ammolleen ja tuijotti katastrofia. Valkoinen pilkku ei ollut enää valkoinen. Se oli haavoittunut pilkku. Suupielet alkoivat väristä uhaten päästää irti itkun, joka olisi desibeleissä vetänyt vertoja koko charangalle.

Isä kaivoi parhaassa tarkoituksessa esiin yhden niistä karheista paperilautasliinoista. Hyvä aie, väärä työkalu: hän olisi muuttanut tahran sääkartaksi.

Silloin äiti teki taikurin arvoisen tempun. Taidolla, jonka vain kokemus antaa, hän avasi laukkunsa yhdellä nykäisyllä (sen laukun, jossa asuvat sulassa sovussa laastarit, eläkkeelle jäänyt tutti, kolme hiusneulaa, mintunmakuisia karamelleja ja kaksi uusimiskertaa vanhentunut henkilökortti), veti esiin kostean liinan kuin miekkailija floretin ja pyyhki kahdella päättäväisellä, pyörivällä vedolla tahran jäljettömiin.

– Kas niin! hän sanoi ja pani salaisen aseen pois. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Syö se nyt, ennen kuin se valuu alimpiin röyhelöihin.

Nieves räpytteli. Hän kosketti tahratonta pilkkua sormenpäällään kuin tarkistaen, että ihme on totta. Ja hän hymyili korvasta korvaan sillä hymyllä, joka lapsilla on, kun he huomaavat, että äidillä on supervoimia.

Hän pyyhki sokeriviiksensä kämmenselkään, tarjosi isälle palasen lohdutuspalkinnoksi ja jatkoi ylämäkeen valmiina syömään ferian suupala kerrallaan. Varovasti, tosin. Hyvin etukumarassa.

Asun keskellä Plaza de la Constituciónia saarella, joka on tehty aidoista ja kankaasta ja jota teknikot kutsuvat ”miksauspaikaksi” ja yleisö ”tuoksi jutuksi tuossa keskellä”. Olen lavan miksauspöytä: neljäkymmentäkahdeksan kanavaa, satoja pieniä nuppeja ja rivi pieniä valoja, jotka muuttuvat vihreiksi, keltaisiksi tai punaisiksi sen mukaan, miten ilta sujuu. Lapset luulevat minua lentokoneen ohjaamoksi. He eivät ole kovin väärässä: täältäkin noustaan lentoon.

Teknikkoni on ollut kanssani neljästä iltapäivällä. Kuulokkeet kaulassa, taskulamppu taskussa ja rulla maalarinteippiä, jolla hän merkitsee minua kuulakärkikynällä: ”LAULU”, ”BASSORUMPU”, ”KITARA 2”. Yhdessä kanavassa lukee ”??”. Kukaan ei tiedä, mikä se on. Hän ei koske siihen koskaan. Kunnioitamme sitä.

Olen kuullut tänään eniten hänen ääntään, kun hän kulki tyhjällä aukiolla kuulokkeet päässä: ”Koe, joo, joo. Yksi, kaksi. Yksi, kaksi.” Hän on toistanut sitä niin monesti, että siihen on tullut kertosäe. Jos hän äänittäisi sen, siitä tulisi kesän hitti. Syksyn, anteeksi.

Kuudelta tuli boleroiltapäivä, ja aukio, joka tuoksui yhä kukkauhrin kukilta, täyttyi tiiviisti tanssivista pareista. Hän antoi heille vähän kaikua, koska bolero ilman kaikua on kiireinen halaus. Yhdeksältä alkoi toinen tanssi, kaapelien tanssi: mustiin pukeutuneita poikia työntämässä pyörällisiä laatikoita ja valomies tornissaan puhumassa hänen kanssaan merkein, kuin kaksi sukeltajaa.

Sitten ihmiset tulevat aidalle. Eräs herra kysyy, voisiko hänelle soittaa ”jonkun niistä vanhoista”, kuin olisin jukeboksi. Tyttö laskee virvoitusjuoman kanteni päälle, ja teknikkoni ojentaa sen takaisin hymyllä, joka on vähän pelottava: ”Täällä ei edes vettä.” Tyttö pyytää anteeksi. Minulta. Pidän hänestä.

Yhdeltätoista lavalle tulee illan tähti, yksi niistä laulajista, joiden kappaleet puoli aukiota osaa ulkoa. Ensimmäinen sointu. Pienet valoni hyppäävät keltaiselle. Hän panee kuulokkeet päähän ja laskee kaksi sormea laulun liukusäätimelle. Hän ei tanssi. Hän ei liikuta päätään. Hän liikuttaa millejä.

Kolmannessa kappaleessa laulaja tulee lavan reunalle tervehtimään ja osoittaa vahingossa mikrofonilla kaiutinta. Tunnen sen ennen muita: vinkuna, joka syntyy ohuena kuin hyttynen ja haluaa puolessa sekunnissa sireeniksi. Mutta hänen sormensa on jo oikealla nupilla, hän laskee sitä taajuutta kolme pykälää, ja vinkuna sammuu ennen kuin oppii kävelemään. Kukaan ei kuullut sitä. Vain me kaksi. Hän juhlii vesikulauksella. Kaukana minusta, tietenkin.

Sitten tulee kappale, jota kaikki odottivat. Laulaja kääntää mikrofonin yleisöä kohti, hän laskee bändin melkein nollaan, ja aukio laulaa yksin, kuoro ilman kaapeleita ja tarroja. Pienet valoni eivät mittaa sitä, mutta tunnen sen jaloissani ja joka ruuvissa. Se on ainoa kanava, jota minulla ei ole, ja koko ferian parhaalta kuulostava.

Lopuksi ihmiset lähtevät puhuen, mikä ääni ja mikä ilta. Kukaan ei sano ”olipa hyvä äänentoisto”. Valomies huomauttaa siitä teknikolleni. Hän kohauttaa olkiaan:

– Jos ääni on hyvä, kukaan ei muista ääntä. Jos se on huono, he muistavat nimenikin.

– Niin kuin valot, mies sanoo. Minua katsotaan vain, kun valonheitin palaa.

Sitten lavalle nousee pop- ja rock-coverbändi, ja hän aloittaa alusta. Myöhään yöllä hän peittää minut suojuksella, taputtaa minua kahdesti ja sanoo: ”Hyvää työtä, kollega.” Huomenna neljältä taas: ”Koe, joo, joo. Yksi, kaksi.” Osaan sen jo. Se on lempikappaleeni.

Kello on kaksikymmentä vaille kuusi, ja seison Torrox Costan Estación Centralilla, jota kaikki täällä kutsuvat Conejitoksi. Olen ferian bussin ratti: iso, melkein vaakasuora, päällinen kulunut juuri siitä, mihin peukalot nojaavat. Puoli kymmenestä eilisillasta kukaan ei ole päästänyt minusta irti.

Tänä yönä ajan linjaa 1: El Morche, Torrox Costa, Torrox Convento ja taas alusta. Kun kohtaamme El Peñoncillosta tulevan linjan 2, kuljettajat tervehtivät toisiaan nostamalla kaksi sormea päästämättä minusta irti. Ne kaksi sormea ovat koko sosiaalinen elämäni.

Matka on ilmainen, ja sen voi toistaa, sillä La Granjan Nuorisoalueelta palaavat nuoret kysyvät sitä aina, kuin se olisi ansa. He nousevat kyytiin huppari vyötärölle sidottuna, ääni käheänä DJ:n soittamien laulujen laulamisesta, ja purukumipaketti kulkee kädestä käteen, kunnes se palaa tyhjänä omistajalleen. Jäädessään pois he sanovat ”kiitti, pomo”. Kuljettaja ei ole minkään pomo, mutta se ilahduttaa häntä.

Yhdeltä kyytiin nousi isoäiti nukkuva lapsenlapsi sylissään, flamencomekossa iltapäivän kukkauhrista asti. Seitsemän pilkullista röyhelöä, rypistyneinä kaikesta juhlimisesta. Olemme kollegoita, tyttö ja minä. Hänellä on seitsemän röyhelöä ja minulla vain yksi, mutta minä pyörin enemmän.

Sillä kertaa kuljettaja piteli minua kuin kantaisi reunoja myöten täyttä kuppia. Hän laski alas rannikolle ilman ainuttakaan jarrutusta, pumpulimutkia, eikä tyttö avannut silmiään. Heidän pysäkillään isoäiti otti tytön nutturasta punaisen neilikan ja jätti sen kojelaudalle: ”Teille, kun kuljetitte meitä kuin kehdossa.” Se on siellä yhä. Se on ainoa matkustaja, joka on ollut mukana koko yön.

Kolmelta pariskunta arpajaiskojun pehmokirahvin kanssa, puolentoista metrin kaula. Koska se ei mahtunut istumaan, se matkusti seisten tankoon nojaten, hyvin säädyllisesti. Nainen selitti, että se oli maksanut yksitoista arpaa. Se oli ainoa matkustaja, joka ei sanonut hyvää yötä.

Neljän jälkeen kyytiin nousevat ne, jotka ovat tehneet ferian sisältä käsin: casetojen tarjoilijat paistolevyn haju hiuksissaan, sähkömies, jolla on yhä otsalamppu siltä varalta, että jotain palaa matkalla, kaksi väestönsuojelun vapaaehtoista puhumassa kaikesta muusta paitsi feriasta. Yksi nukahtaa suu auki, eikä kukaan ota kuvaa. Yövuorolaisten kesken se on laki.

Tuulilasin läpi näen siivoojat, jotka aloittavat, kun muut lopettavat. Paikallispoliisin partio päästää meidät risteyksessä edelle, ja kuljettaja vastaa tervehdykseen kahdella sormellaan. Tänään olen tavattoman seurallinen.

Aina kun joku jää pois, ajattelen autoja, jotka jäivät tänä yönä kotiin. Niiden ratteja, jotka nukkuvat autotallissa etsimättä parkkipaikkaa keskellä yötä tai taistelematta unta vastaan liikenneympyrässä. Ne ovat minulle palveluksen velkaa.

Nyt kuljettaja syö puolikkaan foliopaperiin käärityn munakasleivän, katsoo kelloa ja puristaa päällistä juuri kuluneesta kohdasta. ”No niin, viimeinen”, hän sanoo minulle hiljaa. Kuudelta on viimeinen paluuvuoro, ja se on meidän.

Sanotaan, että ferian viimeinen bussi saapuu aamunkoitteessa. Ei pidä paikkaansa. Lokakuussa kello kuusi meri on yhä musta kuin muste, eikä aurinko pilkahda ennen kahdeksaa. Siellä ulkona loistavat vain kahden veneen valot, pysäkin katulyhty ja kojelaudan neilikka.

Minulle se riittää. Tänä yönä olen nähnyt aamun koittavan monta kertaa: aina, kun joku on nukahtanut istuimelle ja herännyt juuri omalla pysäkillään.

Halkaisijani on puolitoista metriä, painan kuin vasikka ja vietän vuoden varastossa tietyömaan aitojen ja puretun jouluseimen takana. Olen senioreidemme Suuren Paellan pannu. Ja ferian perjantaina puoli kolmelta, Caseta del Mayorissa, olen Jardines de Picasson kuningatar.

Päiväni alkaa aikaisin. Kymmeneltä aamulla olen jo tulella, alla kolme poltinta, jotka karjuvat kuin närästyksestä kärsivä lohikäärme. Päälläni kokki: iso mies, esiliina, myssy ja puinen mela, jota hän käsittelee kuin soutaisi Gibraltarinsalmen yli. Häntä kutsutaan Curroksi, ja sanotaan, että hän on tehnyt tätä paellaa ennen kuin minua oli olemassakaan. Hän kohtelee minua hellästi ja lujasti, ja niin paellapannua kuuluu kohdella.

Ensin öljy, runsas loraus, joka sihisee koko pinnallani ja kutittaa minua. Sitten kana, kani ja vihannekset. Sofrito vie sen ajan, minkä vie, eikä Curro suostu kiirehtimään. Kun joku järjestäjistä tulee kysymään ”kauanko vielä?”, Curro ei edes nosta katsettaan: ”Niin kuin riisi sanoo.” Ja he vetäytyvät kunnioittavasti. Täällä riisi määrää.

Aamupäivän mittaan tulee herkkä hetki: asiantuntijoiden vierailu. Sillä jättiläispaellan ympärille muodostuu aina, täysin spontaanisti, toimikunta kädet selän takana seisovia herroja, joilla on mielipiteitä. Yksi sanoo, että sahramia puuttuu. Toinen, että sitä on liikaa. Kolmas, joka on käynyt kerran Valenciassa, vakuuttaa, ettei siellä laiteta tuota. Neljäs vastaa, että ”tämä on Torrox, ei Valencia”, ja syntyy väittely, jossa on enemmän intohimoa kuin paikallisottelussa. Curro ei kuuntele ketään. Hän hämmentää. Hän hymyilee. Hän jatkaa.

Yhden aikaan tuoksu karkaa casetasta ja alkaa kiertää kylää. Se kiipeää rinteet, livahtaa ikkunoista ja herättää edellisen yön valvojat. Sanotaan, että eräs koira tuli yksin alas Calle Altalta hajua seuraten. Sanotaan, että eräs turisti kysyi, tarvitaanko pääsylippu.

Sitten tulee riisi. Se sataa ristin muotoon, niin kuin perinne vaatii, ja tunnen sieluni täyttyvän. Liemi kiehuu, kuplat tanssivat ja Curro levittää jyvät melalla kuin maalaisi taulua. Tästä eteenpäin hiljaisuus. Kukaan ei koske mihinkään. Edes asiantuntijatoimikunta ei uskalla sanoa mitään.

Ja sitten tulee minun hetkeni. Se, jota odotan koko vuoden. Socarrat: pohjaan tarttunut paahtuneen riisin kerros, rapea ja kullankeltainen, jokaisen paellapannun kunnia. Curro laskee lämpöä ja kuuntelee, sillä socarratin kuulee, se ritisee kuin sellofaani. Juuri oikealla hetkellä hän sammuttaa polttimet. Minun annetaan levätä viisi minuuttia liina päälläni. Elämäni pisimmät viisi minuuttia.

Puoli kolmelta tarjoillaan. Lautaset kulkevat ylitseni kohti senioreidemme pöytiä, joissa odotetaan lautasliina kaulassa ja koko aamupäivän tanssineiden nälällä. Sataa ”onpa hyvää!”, ”kuin ennen vanhaan” ja Valenciassa käyneeltä herralta ”tämä se on”, mikä hänen suustaan vastaa kansallista palkintoa.

Lopuksi, kun melkein mitään ei ole jäljellä, kolme isoäitiä tulee omine lusikoineen raaputtamaan socarratia reunoiltani. He tekevät sen hiljaa, tekniikalla ja kiirehtimättä, kuin kullankaivajat joella. Ja minä annan heidän tehdä sen. Sitä varten olen.

Iltapäivällä minut pestään letkulla, ja palaan varastoon puretun seimen viereen. Mutta lähden tyytyväisenä. Minut raaputettiin viimeiseen jyvään asti, ja se on suurin kohteliaisuus, jonka paellapannulle voi antaa.

Olen bassorumpu. Pyöreä, kaksi kireää kalvoa, siksak-köydet vatsan ympärillä ja päällä ruuvattu symbaali kuin hääpäähine. Charangassa jokaisella on ammattinsa: trumpetti laulaa, pasuuna leveilee, virveli juoruaa. Minä osaan sanoa vain yhden sanan: bum. Mutta sanon sen, kun se pitää sanoa, ja sen perään kaikki lähtevät liikkeelle.

On ferian perjantai, puoli viisi, ja olemme Plaza de la Constituciónilla. Viideltä Hevoskulkue lähtee La Granjasta kohti El Conventoa, ja meidän tehtävämme on lämmittää iltapäivää. Lämmittää sitä lisää, sillä Torroxin aurinko ei ole huomannut, että on jo lokakuu. Kalvoni on niin kireällä, että jos joku tuijottaa minua, soin.

Minua kantaa Maribel, rinnalla nahkavaljaissa. Arkisin hän on töissä toimistossa, ja tiistaisin hän harjoittelee autotallissa, joka tuoksuu soitinkoteloilta. Kukaan ei taputa harjoituksille, eikä keskellä yötä lastatuille pakettiautoille, eikä pitkähihaisille paidoille paahtavassa auringossa. Ihmiset näkevät juhlan. Me tiedämme, mitä maksaa saada se näyttämään helpolta.

Sitten on trumpetisti. Hyvä muusikko, rautaiset keuhkot ja tapa, joka tekee minut hulluksi: hän kiirehtii. Aina. Maribel nostaa nuijan laskeakseen – ”yksi, kaksi…” – ja hän on jo kolmosessa, kuin joku, joka seisoo pysäkillä bussin ollessa vielä varikolla. Muut kiiruhtavat perään. Minä en: odotan, putoan, bum, ja poika palaa riviin viattoman näköisenä. Näin on menty kaksitoista vuotta.

Aloitamme pasodoblella. Täällä pasodobleja ei kuunnella: niitä totellaan. Kolmen tahdin jälkeen leipää ostamassa ollut pariskunta alkaa tanssia kahden pöydän välissä, äiti pitää tahtia lastenrattailla ja hyvin vakava herra alkaa liikuttaa jalkaansa kuin se ei olisi hänen. Joku parvekkeella hiljentää television kuullakseen meitä paremmin.

Ja lapset tulevat. He rakastavat minua ja minä heitä, mutta kaikki haluavat lyödä minua. He hiipivät sivusta ja lyövät sormella, kämmenellä, tikkarilla, joka jättää jäljen. Pieni tyttö katsoo minua kädet selän takana uskaltamatta. Maribel kyykistyy ja lainaa hänelle nuijaa. Tyttö ottaa sen kaksin käsin, sulkee silmänsä ja lyö. Bum. Pikkuruinen, vino bum. Hän avaa silmänsä hämmästyneenä siitä, että jokin niin iso vastasi hänelle, ja juoksee kertomaan isoäidilleen.

Sen jälkeen liikumme, sillä paikallaan seisova charanga on vain puolikas. Lähdemme aukiolta yhtä katua ja palaamme toista, ja ihmiset seuraavat meitä kuin lokit veneitä. Kaksi turistia, jotka eivät osaa laulua mutta osaavat jo askeleen. Nainen, joka lähti ostamaan persiljaa ja palaa puolen tunnin päästä, persiljan kanssa eikä tiedä miten.

Pysähdymme hetkeksi varjoon. Vettä kaikille. Pasuunisti leyhyttelee itseään nuoteilla, joita hän ei myöskään koskaan katso. Maribel laskee minut maahan kyljelleni, ja ensimmäistä kertaa koko iltapäivänä takakalvoni saa ilmaa.

Viimeisen pasodoblen aikaan aukio katsoo jo hevosia kohti. Maribel nostaa nuijan. Ja silloin tapahtuu jotain, mitä ei ole tapahtunut kahteentoista vuoteen: trumpetisti odottaa. Hän katsoo minua. Bum. Tulemme mukaan kaikki yhtä aikaa. Kukaan aukiolla ei huomaa sitä. Me huomaamme.

Tänä yönä nukun auton tavaratilassa, suojus päällä ja symbaali irrotettuna. Huomenna puoli viideltä palaamme samalle aukiolle puhallettavassa seurassa. Mutta tänään vien mukanani tytön bumin. Isot annan minä joka iltapäivä. Sen sijaan tuo annettiin minulle.

Nimeni on Duquesa, olen yhdeksänvuotias papurikko tamma, ja tänä aamuna harjaani letitettiin kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia. Punaiset rusetit, tupsu otsalla ja häntäkampaus, jota kuka tahansa morsian kadehtisi. Jos katson itseäni juomakaukalon vedestä, en tunnista itseäni. Näytän jalalliselta ensimmäisen ehtoollisen kakulta.

On ferian perjantai, ja viideltä lähtee Hevoskulkue La Granjasta El Conventoon. Ratsastajia perinteisissä asuissa, leveälierisiä hattuja, kiiltäviä saappaita ja hevosia kammattuina kuin kuninkaallisiin häihin. Edellä juhlien kuningatar ja Mister, jotka vilkuttavat kuin olisivat tehneet sitä koko ikänsä. Ja arvatkaa, kenet minä saan kantaa: Álvaron, Manolon veljenpojan, joka on tullut Madridista feriaan.

Álvaro on hurmaava poika, kohtelias ja hyvin kammattu, sanovat talliin kurkkivat naiset. Sitä kukaan ei kertonut, ettei hän ole koskaan elämässään istunut hevosen selässä. Huomaan sen heti, kun hän laskee kätensä kaulalleni: hän vapisee enemmän kuin minä sinä päivänä, kun näin heliumpallon ensimmäistä kertaa.

– Rauhassa, kaunis, hän sanoo minulle.

Rauhassa, minäkö? Kuule kulta, sinun tässä pitää rauhoittua.

Manolo, omistajani, on ollut hevosten kanssa neljäkymmentä vuotta ja puhuu meille enemmän kuin perheelleen. Hän antaa nopeita ohjeita: kantapäät alas, selkä suorana, ohjat pehmeästi ja ”anna hänen hoitaa, hän osaa”. Siinä hän on oikeassa. Minä osaan. Minulla on takanani kuusi kulkuetta. Tunnen reitin, liukkaat mukulakivet, mutkan, jossa on aina lapsi saippuakuplapistoolin kanssa, ja kulman, jossa tuoksuu churroille ja pääni menee sekaisin.

Lähdemme. Kuuluu taputuksia, kavioita ja kuvia ottavia puhelimia. Álvaro vilkuttaa toisella kädellä ja pitelee toisella satulasta kuin huvipuiston laitteen turvakaaresta. Kävelen hyvin hitaasti, hyvin tyylikkäästi, ettei poika liu'u selästäni.

Puolivälissä saparopäinen tyttö kurkottaa aidan yli ja tarjoaa minulle porkkanaa. Porkkanaa. Keskellä kulkuetta. Manolo sanoo ei, ei pysähdytä. Minä, kaikella kunnioituksella Manoloa kohtaan, pysähdyn. Syön porkkanan maailman kaikessa rauhassa, samalla kun taakseni muodostuu pieni juhlahevosten ruuhka ja Álvaro pyytää anteeksi kaikilta, punaisena kuin paprika. Ihmiset nauravat ja taputtavat. Tyttö on onnellinen. Minä myös. Ja Álvaro, kaikkien odotusten vastaisesti, purskahtaa nauruun. Luulen, että siinä aloimme ymmärtää toisiamme.

Jatkamme. Churrokulmalla poikkean vähän, juuri sen verran, että ehdin haistaa tuoksun, ja itsevarmuutta saanut Álvaro sanoo ”älä edes ajattele” niin päättäväisesti, että melkein tottelen. Melkein.

Meidän kaikkien perässä kulkee työntekijä lapion ja kottikärryjen kanssa ja kerää sen, mitä jätämme tielle, arvokkuudella, joka ansaitsee muistomerkin. Kukaan ei ota hänestä kuvaa. Minä osoitan hänelle kunnioitustani täältä.

Saavumme El Conventoon auringon laskiessa ihmisten taputtaessa kadun molemmin puolin. Álvaro laskeutuu selästä miten taitaa, jalat vapisten, ja ennen lähtöään taputtaa kaulaani ja kuiskaa korvaani: ”Kiitos, Duquesa. Pelastit henkeni.”

Liioittelua. Mutta se ilahdutti. Odotan jo ensi vuotta. Yksi asia vain: tuokaa lisää porkkanoita.

Olen Llano de la Almazaran törmäilyautojen lippukoju. Punaista ja keltaista peltiä, aaltoileva pikku katos, lamppunauha ja luukku, josta mahtuu juuri ja juuri käsi kolikoineen. Kun jokaisen kylän feria loppuu, minut taitetaan kokonaan kasaan ja matkustan perävaunussa lamput peittoihin käärittyinä, kuin muuttaisi hienoja astioita.

On perjantai, kahdeksan illalla. Yhdeksään asti, joka feriapäivä, laitteet toimivat ilman ääntä: ei kovaa musiikkia eikä mikrofonia. Tunti, joka on ajateltu lapsille, joille meteli käy raskaaksi, ja niille, jotka haluavat kuulla ferian toisin. Nautin siitä kuin kukaan muu. Kuulen virroittimien rätisevän kattoverkkoa vasten, autojen pehmeän ”pom”-äänen ja naurut, jotka ilman musiikkia kuulee kokonaisina.

Sisälläni työskentelee Mariángeles. Hän laskee rahakkeet kymmenen pinoihin, aina kymmenen, kuin pieniä sinisiä sotilaita rivissä. Hänen vieressään, lippurullan päällä, nuorin poika tekee läksyjään, jotka tulevat täsmällisesti puhelimeen missä kylässä hän sitten onkin. Tänään on konjunktiivi. Hän sanoo, että konjunktiivi on kuin törmäilyautot: koskaan ei tiedä, mistä se tulee.

Sisäseinälläni, teipillä kiinnitettynä, on kauden kylien lista keväästä siihen asti, kun ilma viilenee. Jokaisen nimen viereen Mariángeles kirjoittaa sen, mitä kartoissa ei ole: ”Täällä naapuri tuo kylmää vettä.” ”Täällä leipuri säästää meille leipää, vaikka suljemme myöhään.” Torroxin kohdalla lukee: ”Hyvää väkeä. Tulevat kolikot laskettuina.”

Ja se on totta. Juuri nyt minulla on neljä lasta otsat lasissa ja koko pääomansa tiskillä: kahdenkymmenen, kymmenen ja viiden sentin kolikoita ja nappi. He laskevat ääneen, laskevat väärin, aloittavat alusta. Neljännestä rahakkeesta puuttuu vähän. Yksi riisuu lenkkarinsa, ja lenkkarista, älkää kysykö miten, tulee viidenkymmenen sentin kolikko. Hurraahuutoja. Mariángeles antaa heille rahakkeet ja palauttaa napin hyvin vakavana: ”Tämä kotiin, joku varmasti etsii sitä.”

Takana odottaa mies pieni tyttö kädestä pitäen. Hän pyytää kaksi rahaketta, ja perheen isoäiti, joka on vahtinut rataa taittotuolistaan neljäkymmentä kautta, katsoo häntä silmälasiensa yli.

– Sinä olit se punalippispäinen. Se, joka jäi aina jumiin nurkkaan.

Mies purskahtaa nauruun ja peittää kasvonsa. Tyttö katsoo häntä kuin olisi juuri keksinyt, että isäkin on joskus ollut lapsi. Mies kaivelee lompakkoaan ja ottaa esiin vanhan messinkisen rahakkeen, jonka kaiverrettu pikkuauto on melkein kulunut pois. ”Sain tämän lahjaksi eräänä vuonna. En koskaan käyttänyt sitä.” Isoäiti kääntää sitä hitaasti: sen erän tilasi hänen miehensä ensimmäisenä vuonna, kun he lähtivät tien päälle, kun minä vielä haisin maalilta.

Isä ja tytär nousevat vihreään autoon. He törmäilevät kohteliaasti ja jäävät nurkkaan, tietenkin, jumiin. Heidän naurunsa kuuluu Llanon toiseen päähän. Kun he nousevat autosta, isoäiti antaa tytölle uuden rahakkeen: ”Tätä ei ole tarkoitus käyttää. Se on kolmenkymmenen vuoden päähän.” Tyttö pistää sen taskuunsa ja taputtaa sitä kahdesti varmistaakseen.

Tasan yhdeksältä lamppuni alkavat vilkkua, vanhin poika nostaa äänenvoimakkuutta ja tunnin hiljaa ollut mikrofoni julistaa: ”Vielä yksi kierros, feria on vasta alkanut!” Mariángeles palaa pinojensa pariin. Pienokainen sulkee vihkonsa. Konjunktiivi saa odottaa.

Muutaman päivän päästä minut taitetaan kasaan ja nostetaan perävaunuun, matkalla listan seuraavaan nimeen. Mutta jossain Torroxin taskussa odottaa yksi rahakkeistani. Ja rahakkeet, joita ei käytetä, palaavat aina. Tiedän sen, koska minäkin palaan.

Ilmaa. Pyydän vain henkäyksen ilmaa, joka ei vaikuta tulevan suoraan leipäuunista. Fis, fas, fis, fas. Jos viuhkan ruotien heiluttaminen näin kiihkeästi polttaisi kaloreita, heräisin huomenna kaksi kokoa pienempänä enkä tarvitsisi tätä muotoilevaa korsettia, joka pitää tänä iltana hengitystäni panttivankina. Hengitän vuorotellen: ensin vasen keuhko, sitten oikea. Näin pärjään.

”Laita korkeat kiilakorot, Rocío”, sanoin itselleni kotona peilin edessä, ”ne hoikentavat huivin kanssa, ja Almedinan menet yhdellä loikalla.” Mikä nero. Almedinaa ei kävellä ylös: se valloitetaan jäähakun, köyden ja happipullon kanssa. Puoliväliin pitäisi rakentaa maja, jossa bernhardinkoira jakaa vesipulloja. Ohitin juuri kahdeksankymppisen herran, joka nousi kävelykepin kanssa, ja ohitukseen meni niin kauan, että ehdimme puhua hänen lapsenlapsestaan, oliiviöljyn hinnasta ja hänen kälynsä lonkkaleikkauksesta.

Tunnen hikipisaran valuvan petollisesti selkärankaa pitkin ja kiertävän selän hakaset insinöörin tarkkuudella. Jos se pääsee vyötärölle, pyörryn tähän leipomon eteen, ja minut pitää elvyttää magdalena-leivoksella.

Ja kukka. Hiusteni punainen kukka on uhannut vartin verran romahtaa vasemman kulmakarvani päälle. Kolme hiusneulaa laitoin siihen. Kolme. Ja silti se liukuu, millimetri kerrallaan, kuin pahantahtoinen jäätikkö. Vielä puuttuisi, että saapuisin konserttiin näyttäen merirosvokapteenilta, jolla on silmäpuoli neilikka. Tosin, ajatellessani asiaa, voisin aloittaa uuden muodin.

Vilkaisen kelloa samalla kun heilutan rannettani kuin vatkaisin munakasta kahdellekymmenelle: varttia yli kymmenen. Lasken. Sata metriä mäkeä jäljellä, kaksi kulmaa ja petollinen porras, jonka olen tuntenut lapsesta asti. Kiilakorkotahdilla se on noin seitsemän minuuttia. Jos en pysähdy tervehtimään ketään, viisi. Jos kohtaan Encarni-tätini, neljäkymmentäviisi, koska hän kysyy siitä poikaystävästä, jota minulla ei ole.

Reittisuunnitelma: kiristän tahtia mukulakivillä, väistän jokaisen epäilyttävän rebujito-lätäkön, en katso sivuille siltä varalta, että siellä on tuttuja, ja saavun ehjänä tilaamaan kylmän vesipullon ennen kuin ensimmäinen rumba alkaa. Perillä korsetti, kiilakorot ja kukka saavat tehdä mitä haluavat. Minä aion tanssia, kunnes kuumuus hellittää tai kunnes aamu koittaa, kumpi tulee ensin.

Naapuri huutaa parvekkeelta: ”Rocío, kuinka kaunis olet!” Hymyilen takaisin minkä pystyn, suu vinossa ponnistuksesta, ja hän taputtaa minulle. Se on ferian taikaa: vaikka hikoilisit kuin kana vartaassa, aina on joku, joka näkee sinut kauniina.

No niin, ranteeni, viimeinen ponnistus, sillä ferian yö ei odota niitä, joilta loppuu ilma kadunkulmissa. Fis, fas. Fis, fas. Kitara kuuluu jo.

Olen paikallispoliisin juhla-alueen pisteen löytötavaravihko. Siniset kannet, vähän vinossa oleva kierre ja narulla kiinni sidottu kynä, ettei se katoa, mikä olisi jo huippu. Asun taittopöydällä ensiapulaukun, lakkaamatta puhuvan radion ja kahvitermoksen välissä, jota kukaan ei tunnusta omakseen.

Tänä perjantai-iltana minussa on jo kolme sivua poliisin käsialaa, joka on nopeaa, selkeää ja tärkeissä kohdissa isoilla kirjaimilla. ”AVAIMET. Kolme, delfiiniavaimenperä ja pullonavaaja. Tuotu arpajaiskojulta.” ”PUHELIN. Yksisarviskuori. Soi taukoamatta: ’Äiti’.” ”TUTTI. Sininen. Kiireellinen.”

Tutti lähti täältä alle kymmenessä minuutissa. Sitä tuli hakemaan isä, joka näytti juosseen Llano de la Almazaran ympäri kolme kertaa. Hän huuhteli sen pullovedellä, antoi sen takaisin koko kehollaan itkevälle pienokaiselle, ja sitä seurannut hiljaisuus oli niin suuri, että konstaapeli Sonia ja hänen kollegansa katsoivat toisiaan ja hymyilivät sanomatta mitään. Jotkut hiljaisuudet ansaitsevat aplodit.

Kaikki ei ole yhtä yksinkertaista. Eräs herra tulee ilmoittamaan olkihattunsa katoamisesta. Käy ilmi, että sitä pitää hänen vaimonsa, joka seisoo aivan hänen takanaan ja otti sen, koska aurinko paistoi autossa silmiin. Sonia kirjaa sen silti: ”HATTU. Löytynyt. Vaimon päästä.” Kaikesta on jäätävä merkintä.

Puoli kahdeltatoista radio vakavoituu. Noin viisivuotias raitapaitainen poika on päästänyt irti äitinsä kädestä törmäilyautojen luona. Sillä hetkellä tunnen sen: koko piste lähtee liikkeelle, kiireettä mutta taukoamatta. Radioviesti Guardia Civilin kollegoille, toinen väestönsuojelun vapaaehtoisille, kolmas ensiapupisteelle varmuuden vuoksi. Ja kaksi poliisia lähtee kävelemään nopeasti mutta juoksematta, koska juokseminen pelottaa.

Sitä ei tarvitse edes kirjata. Neljän minuutin päästä he palaavat. Poika tulee Sonian kädestä pitäen, hyvin vakavana, punainen ilmapallo mukanaan, jonka hänen kollegansa osti hänelle, jotta kävely tuntuisi lyhyemmältä. Äiti tulee toiselta puolelta, halaa häntä kuin ei olisi nähnyt vuoteen ja sanoo ”kiitos” niin monta kertaa, että se kuulostaa pasodoblen sanoilta.

– Mikä sinun nimesi on? Sonia kysyy kyykistyneenä hänen korkeudelleen.

– Mario. Enkä ollut kadoksissa. Minä katselin.

Hän on oikeassa. Kirjoitan sen marginaaliin pienemmällä käsialalla, koska se tuntuu tärkeältä: ”Ei ollut kadoksissa. Katseli.” Monet tänne tulevat asiat eivät myöskään ole kadoksissa. Ne katsovat feriaa toisesta paikasta ja odottavat, että joku tulee hakemaan ne.

Varttia vaille kaksitoista teen tilinpäätöksen. Yksitoista kadonnutta, yksitoista löydettyä. Jäljelle jää kahvitermos, jonka olen päättänyt olevan minun. Sonia sulkee kanteni, venyttää selkäänsä ja lähtee taas kierrokselle juhla-alueelle heijastinliivi päällä ja hymy kasvoillaan. Siellä ulkona on aina joku, jonka täytyy löytää jotain.

Lauantaiaamuna puoli seitsemältä Torrox nukkuu suu auki. Ikkunaluukut ovat kiinni, lyhdyt roikkuvat yhä tietämättä oikein mitä tehdä, ja viimeinen yöbussi jätti viimeisen matkustajansa puoli tuntia sitten. On minun aikani. Olen puhtaanapidon lakaisukone, minulla on kaksi pyöreää harjaa, jotka pyörivät kuin sevillana-tanssijat, ja katolla oranssi valo, joka varoittaa: täältä tullaan.

Edelläni kulkee jalkaisin tiimi: neljä kadunlakaisijaa palmuharjoineen, pitkävartisine rikkalapioineen ja huomioliiveineen. He ylettyvät nurkkiin, joihin minä en mahdu, ja Torroxissa niitä on paljon, sillä tämä kylä rakennettiin aaseja eikä koneita ajatellen. Minä hoidan leveät kohdat. He kaiken muun.

Calle Calzada ottaa minut vastaan tavanomaisella inventaariolla. Kaikenvärisiä konfetteja, jotka tarttuvat mukulakiviin kuin niille olisi luvattu, että saavat jäädä. Auringonkukansiementen kuoria teollisia määriä: arvioin, että puolet Axarquíasta on kulkenut tästä siemeniä naksutellen ja tilannetta kommentoiden. Paperilautasliinoja, pikkumukeja, hattaratikku ja nurkassa punainen flamencokukka, joka on menettänyt omistajansa.

Merche, vuoron kokenein, poimii kukan varovasti ja laskee sen penkille näkyvälle paikalle. ”Jos hän vaikka palaa”, hän sanoo. Merchellä on sääntö: minkä voi palauttaa, sitä ei lakaista. Niinpä hetken päästä penkille kertyvät kukka, kaksi piikkiä vailla oleva hiuskampa, kissankorvainen lasten lippalakki ja suljettu pilkullinen viuhka, hyvin arvokkaana.

– Viuhka paikallispoliisille, Merche sanoo. Joku kaipaa sitä puoliltapäivin, kun helle kiristyy.

Jatkan töitäni. Pyörin, imen, etenen. Suuttimieni vesi saa mukulakivet kiiltämään, ja katu tuoksuu märältä, mikä on kaunein tuoksu tähän aikaan. Kissa katsoo minua ikkunasta ilmeellä ”taasko sinä”. Leipuri ajaa ohi pakettiautollaan, nostaa kätensä ja tervehtii meitä kahdella hellällä tööttäyksellä, aamutyöläiseltä aamutyöläiselle.

Parasta työssäni on se, ettei kukaan näe sitä. Toiseksi parasta myös. Kun kylä avaa ikkunaluukkunsa parin tunnin päästä, se näkee kadun puhtaana ja luulee sen aina olleen sellainen, kuin feria ei olisi kulkenut tästä koskaan. Ja se, vaikka ei siltä näytä, on kohteliaisuus.

Kadun päässä pysähdymme hetkeksi. Yksi tiimin pojista, uusi, nojaa harjaansa ja katsoo ylös, missä lyhdyt alkavat saada väriä ensimmäisessä auringossa. ”Eilen illalla tanssin tässä”, hän tunnustaa. ”Ja nyt lakaisen tässä.” Merche nauraa: ”Siksi tiedät, mitä se on arvoinen.”

Kahdeksalta keskusta on kiiltävän puhdas. Tänä iltapäivänä palaavat charanga, röyhelöt ja siemenet, se on varmaa. Ja huomenna puoli seitsemältä palaamme me, oranssin valon ja tanssivien harjojen kanssa, jättämään kaiken jälleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Minut pannaan halliin säiliö puolityhjänä ja harjat täynnä konfetteja. Ei haittaa. Se on minun tapani mennä feriaan.

Olen härkä. Uljas, musta, isosarvinen, melkein kaksi metriä korkea. Ja täynnä ilmaa. Paljon ilmaa. Minut puhalletaan täyteen puhaltimella, joka surisee vatsassani kuin mehiläisparvi, ja kun nousen pystyyn keskellä Plaza de la Constituciónia, teen vaikutuksen. Noin kymmenen sekunnin ajan teen valtavan vaikutuksen. Sitten puhaltaa mitätön tuulenvire, huojun kuin kaatumaton nukke, ja asia menettää hieman vakavuuttaan.

On ferian lauantai, puoli viisi iltapäivällä, ja tänään on puhallettavien härkien härkäjuoksu. Meitä on neljä: veljeni punainen, jonka sauma on huonosti suljettu ja joka menettää painetta hännästään; kirjava, joka on pisin ja luulee olevansa pomo; pieni, säikähtäneen näköinen nuori härkä; ja minä, musta, klassikko, se ikiaikainen.

Edessä charanga lämmittelee. Trumpetti soi, bassorumpu jylisee ja saksofonisti soittaa niin isot aurinkolasit päässä, että hän näyttää rytmitajuiselta hyönteiseltä. Heti kun ”Paquito el Chocolateron” ensimmäinen sävel soi, koko aukio villiintyy. Ja kun aukio villiintyy, he tulevat.

Lapset.

Neljäkymmentä, viisikymmentä, sata, en tiedä. Punaiset kaulaliinat, jäätelötahraiset valkoiset T-paidat ja energia, joka oikein kanavoituna valaisisi koko ferian euroakaan kuluttamatta. He piirittävät meidät. He jahtaavat meitä. He huutavat ”toro, toro!” hurjalla ilolla. Teoriassa meidän pitäisi jahdata heitä, mutta meitä työntävät ohjaajat kulkevat omaa tahtiaan, ja lopulta käy toisin päin: kylä ajaa härän nurkkaan.

Silmälasipäinen pikkupoika tarraa kaulaani eikä päästä irti. Kukkapäinen tyttö taputtaa selkääni kuin onnittelisi hevosta. Toinen tekee isänsä takilla viittaliikkeitä, hyvin arvokkaita rintaohituksia kuusivuotiaaksi. Ihmiset taputtavat jokaiselle ohitukselle, ja joku parvekkeelta pyytää vielä yhtä.

Minulla on elämässäni vain yksi pelko, eikä se ole viitta. Se on nuppineulat. Hiusneulat. Lyijykynät. Kaikki, missä on kärki. Aina kun näen lapsen hattaratikun kanssa, mieleni lannistuu. Punaiseen tehtiin viime vuonna pieni reikä korvakorulla, ja hän päätti iltapäivänsä maaten jalkakäytävällä kuin ilmapallo syntymäpäivien jälkeen. En halua päättyä niin. En tänään, kun charanga soittaa.

Kesken juoksun puhaltaa petollinen puuska. Kallistun, kallistun vähän lisää, ja yhden loistavan sekunnin ajan seison tasapainossa yhdellä jalalla kuin balettihärkä. Lapset kiljuvat. Charanga, joka ei jätä tilaisuutta käyttämättä, päättää bassorummun iskulla. Näyttää harjoitellulta. Ei ole.

Saan tasapainoni takaisin. Aukio taputtaa vain minulle. Hetken tunnen olevani ferian tähti.

Vähän yli viiden juoksu päättyy. Lapset, hikisinä ja onnellisina, lähtevät etsimään vettä, jäätelöä tai molempia yhtä aikaa. Charanga etääntyy katua ylös. Ja minulta sammutetaan puhallin.

Se on outo tunne. Vähitellen menetän rohkeuteni, sarveni taipuvat, niskani rypistyy ja päädyn makaamaan maahan kuin härkäasu, jonka sisällä ei ole ketään. Ohi kulkeva poika kyykistyy, taputtaa turpaani ja sanoo: ”Tuletko huomenna takaisin?”

En tule huomenna. Tulen ensi vuonna. Mutta taputuksen pidän. Ja sen, että menin nukkumaan ehjänä, ilman naarmuakaan ja koko kylän taputtaessa.

Ferian lauantai ei suvaitse puolinaisuutta, ja vähiten kahviaikaan. Kodin olohuoneessa, sälekaihtimet puolitangossa kadun helteen torjumiseksi ja kattotuuletin pyörimässä maanantain haluttomuudella, teelusikoiden kilinä posliinia vasten merkitsi kaivatun aselevon alkua.

Olimme luvanneet kohtuutta kolme päivää. Kolme. Vannoimme sen keskiviikkona ensimmäisen ferian illallisen jälkeen. Toistimme sen torstaina toisen jälkeen. Perjantaina kukaan ei enää vannonut ääneen, mutta oli hiljainen sopimus: tänä vuonna feriasta selvittäisiin kivennäisvedellä, hedelmillä ja fransiskaanisella kohtuudella. Serkkuni toi jopa kulhollisen viinirypäleitä symbolisena eleenä. Kulho seisoi koskemattomana pöydällä ja katsoi meitä moittivasti.

Kaikki kurinalaisuuden rippeet lensivät ilmaan täsmälleen sillä hetkellä, kun setäni astui kynnyksen yli.

Hän kantoi kultaista pahvitarjotinta, jonka ympärillä oli punainen nauha, ja paino paljasti, että kylän konditoria oli tehnyt parhaansa. Hän kantoi sitä molemmin käsin rinnan korkeudella, kuin joku astuisi kirkkoon monstranssi käsissään. Kun hän laski sen vahakankaalle, voipaperin rapina kuulosti lähtölaukaukselta.

– Tänään ansaitaan sokerikosto, julisti setäni avatessaan solmua pommiteknikon rauhallisuudella.

– Kulta, mehän sovimme… aloitti tätini.

– Sovimme monesta asiasta, hän vastasi nostamatta katsettaan nauhasta.

Paahdetun vaniljakastikkeen, kanelin ja juuri paistetun lehtitaikinan tuoksu täytti huoneen kerralla. Siinä ne olivat, tiiviisti kuin paraatin sotilaat: tomusokerilla kruunattuja tuhatlehtisiä, siirappiin kastettuja piononoja ja kaksi suklaatuulihattua, jotka uhmasivat avoimesti mitä tahansa kolesterolimittausta. Laskimme ne katseillamme. Meitä oli seitsemän. Leivoksia oli yhdeksän. Ferian matematiikka on julmaa: kaksi jää yli, ja kaksi on perheelle huonoin mahdollinen luku.

Kymmenen sekuntia vallitsi hartaan hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut ottaa ensimmäisenä, ettei näyttäisi barbaarilta, mutta katseet risteilivät laskien lentoratoja, mitaten etäisyyksiä ja jakaen paloja silmillä. Isoäitini, joka ei ollut liikahtanut nojatuolistaan koko iltapäivänä, nousi muutaman sentin. Pieni ele. Mutta me kaikki ymmärsimme, että nurkan tuulihatulla oli jo omistaja.

Vastarinta kesti sen aikaa, mitä kahvikulauksen jäähtymiseen menee. Nopea käsi (en sano kenen, mutta ”kulta, mehän sovimme” -tädillä on hyvin nopeat refleksit) syöksyi rapean lehtitaikinan kimppuun ja päästi valkoisen sateen pöydälle, ja järki antautui peruuttamattomasti. Kahdessa minuutissa tarjotin näytti taistelukentältä: murusia, tomusokeria kaikkialla ja yksinäinen pionono, jota kukaan ei uskaltanut vaatia pelkästä kohteliaisuudesta.

Jos yö lupasi tanssia aamuun asti aukiolla, ruumis vaati ensiluokkaista polttoainetta. Niin sanoimme suu täynnä ja sormet tahmeina tieteellisenä perusteluna.

Huomenna palaisivat syyllisyys, keitetyt vihannekset ja viinirypälekulho. Tänään feriaa juhlittiin suupala kerrallaan.

Olen juhla-alueen ensiapupisteen ensiapulaukku. Oranssi laatikko kahvalla, kaksi klik-salpaa ja sisällä täydellinen järjestys: harsotaitokset koon mukaan, siteet rullattuina kuin simpukat, verenpainemittari kotelossaan, keittosuolaliuosta, käsineitä ja arvokkain aarteeni, joka ei ole se, mitä luulette. Se on kuvalaastarirasia.

Ferian lauantaina kello yhdeksän illalla juhla-alue tuoksuu churroilta, hattaralta ja uusilta kengiltä. Viimeisen haistan paremmin kuin kukaan, sillä uudet kengät ovat pääasiakkaani. Kymmenestä pisteen ovesta tulevasta seitsemän ontuu sisään anteeksipyytävästi hymyillen kengät kädessä.

– Ostin ne feriaa varten, sanoo ensimmäinen, vihreään röyhelömekkoon pukeutunut nuori nainen. On ensimmäinen kerta, kun ne ovat jalassa.

Nacho, sairaanhoitaja, nyökkää kuin se, joka on kuullut lauseen neljäsataa kertaa. Ja hän on kuullut sen neljäsataa kertaa. Hän puhdistaa, hoitaa, laittaa erityisen rakkolaastarin ja antaa neuvon, joka on melkein elämänfilosofia: ”Uusia kenkiä vähän kerrallaan. Ja tanssiin ne vanhat.”

Sitten tulee kuusivuotias poika naarmuuntuneen polven ja valtavan ylpeyden kanssa. Hän on kaatunut juostessaan arpajaiskojulle, mutta sanoo, ettei satu, vaikka leuka vähän vapisee. Ambulanssin ensihoitaja kysyy häneltä lempieläintä ja avaa kuvalaastarirasiani kuin aarrearkun. Poika valitsee leijonan. Hän lähtee pisteeltä näyttäen sitä kaikille, polvi edellä, kuin mitalia.

Puoli kymmeneltä sisään tulee iäkäs, hyvin kammattu herra, istuu ja vilkuilee minua. Hänellä ei ole mitään vikaa, hän sanoo. Hän haluaa vain mittauttaa verenpaineensa, kun kerran on täällä. Nacho mittaa sen maailman kaikella rauhalla. Täydellinen. ”Kuin nuorella miehellä”, hän sanoo. Herra nousee suorempana kuin tuli sisään ja lähtee etsimään vaimoaan kertoakseen.

On myös hieman huimaava tyttö, joka on viettänyt iltapäivän auringossa juomatta vettä. Hänet istutetaan varjoon, hänelle annetaan kylmä pullo ja kerrotaan huono vitsi. Kymmenen minuutin päästä hän voi hyvin ja viidentoista minuutin päästä nauraa vitsille, ja silloin tietää todella, että joku on toipunut.

Eniten pidän tässä tiimissä sen tavasta työskennellä: ulospäin ilman kiirettä ja sisältä kaikki valmiina. He tietävät, että lähes aina kyse on rakosta, polvesta tai lämpöuupumuksesta. Mutta he ovat valmiita mihin tahansa, siksi he ovat täällä. Ja silti he kohtelevat jokaista rakkoa kuin se olisi ferian tärkein.

Keskiyöllä teemme tilinpäätöksen: seitsemäntoista rakkoa, yksi polvi, yksi huimaus, kolme täydellistä verenpainetta ja tuolin alta löydetyt silmälasit, jotka ovat jo palanneet omistajalleen. Ei mitään vakavaa. Se on paras uutinen, jonka ensiapulaukku voi antaa.

Nacho sulkee minut, klik ja klik, ja nostaa hyllylle. Kuvalaastareita on jäljellä kaksikymmentä. Huomenna leijonia pitää täydentää, ne loppuvat aina ensimmäisinä.

Lauantai-illan alkuperäinen suunnitelma oli järkevyyden monumentti. Olimme sopineet tapaavamme yhdeksältä tiukalla konsensuksella, jopa äänestäen WhatsApp-ryhmässä kyselyineen kaikkineen: nopea, kevyt ja mutkaton illallinen, jotta saisimme paikat eturivistä ennen yhdentoista konserttia Torroxin ferian lavalla. Meillä oli kylmiä virvoitusjuomia, vesipulloja repussa väkijoukon kuumuutta vastaan ja luja lupaus olla täyttämättä vatsoja, jotta voisimme hyppiä ”Sabor de amorin” tahtiin ilman ähkyn riskiä. Joku ehdotti salaattia. Kukaan ei kuunnellut, mutta elettä arvostettiin.

Järkevyys kesti tasan siihen asti, kun käännyimme Calle Calzadan kulmasta.

Siellä puhkesi kapina. Puu-uunin tuoksu tuli pizzeriasta kuin piirroselokuvan käsi ja tarttui meitä nenästä. Joku (Rafa, aina Rafa) lausui kielletyn sanan: ”Entä pizza jaettavaksi?” Ennen kuin vastuullinen siipi ehti antaa yhtäkään vastaääntä, kaksi porukastamme tuli jo ulos huojuvan kolmen höyryävän laatikon tornin kanssa. ”Jaettavaksi”, sanoi Rafa. Kolme perhepizzaa kuudelle. Se ei ole jakamista, se on huoltoasema.

Hyvästi säästeliäs napostelu; hei sulanut juusto, joka venyy loputtomina rihmoina mukulakivien yllä.

Tilasimme neljän vuodenajan, barbecuen ja kinkku-sienipizzan. Neljä vuodenaikaa oli kiistanalaisin: yksi halusi vain kinkkuvuodenajan, toinen kieltäytyi jyrkästi artisokkavuodenajasta ja kolmas väitti, että Torroxissa on lokakuussa vain yksi vuodenaika, ja se on kesä. Se ilmastokeskustelu maksoi meille viisi arvokasta minuuttia.

Perhepizzan syöminen seisaaltaan keskellä vilkasta rinnettä, jongleeraten ettei feriapaita tahriintuisi, samalla kun pitelee limsatölkkiä polvien välissä, pitäisi olla olympialaji. Lucía söi käsivarsi ojennettuna, kuin pizza pelottaisi häntä, pelastaakseen valkoisen puseronsa. Rafa sen sijaan oli jo viidennessä palassaan, rinnassa tomaattitahra täsmälleen Iberian niemimaan muotoisena.

Kaksikymmentä yli kymmenen jännitys oli sietämätön. Kello eteni armottomasti, tuulenpuuska oli vähällä viedä pahvikannen ja jäljellä oli kolme orpoa palaa, joita kukaan ei halunnut jättää pelkästä juhla-arvokkuudesta. Pizzan poisheittäminen feriassa tuo huonoa onnea. Kukaan ei sano sitä, mutta kaikki tietävät sen.

Söimme viimeisen reunan juoksujalkaa, pyyhimme sormemme yhteen ihmeelliseen lautasliinaan, joka kulki kädestä käteen kuin pyhäinjäännös, ja lähdimme juoksemaan ylämäkeen nauraen ja puuskuttaen. Kääntyessämme kohti aukiota soivat sähkökitaran ensimmäiset soinnut ja laulajan ääni tervehti kylää.

Saavuimme hengästyneinä, ruoansulatus äärirajoilla ja henki oreganolta tuoksuen, mutta ilosta pakahtuen ja valmiina polttamaan illallisen espanjalaisen popin tahtiin. Emme saaneet eturiviä. Saimme seitsemännen. Mutta kun ”Sabor de amor” soi, hypimme silti. Varovasti, tosin. Hyvin hiljalleen. Pizzan takia.

Urani päättyi äkisti neljännen sevillanan kolmannessa kuviossa, juuri kun orkesteri päätti kiristää tahtia kuin sille maksettaisiin iskulta. Siihen asti olin arvostettu rullakorko: seitsemän senttiä arvokkuutta punaisella mokkanahalla päällystettynä, mekon pilkkujen kanssa yhteensopivana. Ei muovia, ei jäljitelmiä. Oikea suutarin korko, sellainen, joka myydään varoituksella ”tämä pitää kesyttää”.

Olin kestänyt kolme feriapäivää kuin mestari. Olin väistellyt epämääräistä alkuperää olevia rebujito-lätäköitä, muiden tallomisia, petollisia portaita ja kilometrejä, joita Maricarmen kulkee casetan, turrónkojun ja arpajaiskojun välillä, missä hän muuten ei koskaan voita mitään. Kolme päivää. Näin jo itseni jäämässä kunniakkaasti eläkkeelle kenkälaatikkoon vaatekaapin päälle kertomaan sotajuttuja kumisaappaille.

Mutta se viimeinen zapateado casetan lankuilla oli kuolemantuomioni.

Kuului kuiva rasahdus kuin oksan katketessa. Tunsin, kuinka liima ja kaksi naulaa, jotka pitivät minut pohjassa, antautuivat varoittamatta: toinen sinkoutui baaritiskiä kohti ja toinen antautui pienellä metallisella huokauksella. Maricarmen, tietämättömänä tragediasta, pyörähti voitonriemuisesti kädet ylhäällä. Minä jäin jumiin kahden huonosti asetetun lankun väliin tuijottamaan lyhtykattoa kuin taistelukentälle kaatunut sotilas.

Pohjakumppanini loittonemisen näkeminen oli murskaavaa. Eikä Maricarmenilta kulunut puolta sekuntiakaan menettää symmetriansa. Hän siirtyi ferian kuningattaren ryhdikkäästä kävelystä mitä koomisimpaan ontumiseen, toinen jalka Alhambrassa ja toinen kellarissa, olkapää nousten ja laskien kuin hän tanssisi vahingossa reggaetonia. Hänen serkkunsa luuli sitä uudeksi askeleeksi ja matki. Sitten mukaan tuli kaksi muuta. Yhden loistavan minuutin ajan puoli casetaa tanssi ontuen tahattomasta solidaarisuudesta. Minä en lattialta tiennyt, pitäisikö itkeä vai tuntea itseni koreografiksi.

Lopulta Maricarmen huomasi. Hän katsoi alas, katsoi töpökenkäänsä, katsoi ystäviään ja lausui lauseen, joka mursi sydämeni:

– Ja nämä maksoivat minulle alennusmyynnistä neljäkymmentä euroa!

Alennusmyynnistä. Kolme päivää moitteetonta palvelusta, ja näin minut hyvästeltiin. Ei edes hiljaista minuuttia.

Sitten tuli pahin. Espadrillojen, cowboynilkkureiden ja espartokorkotossujen tulva potki minua armotta kohti ulko-ovea. Vierin tanssilavan poikki, pomppasin portaalla ja lensin ovesta ulos kuin saluunasta heitetty cowboy. Nyt lepään tässä Torroxin jalkakäytävän reunaa vasten ja katselen röyhelöiden paraatia tumpin näkökulmasta.

Kulkukoira tuli nuuhkimaan minua epäluuloisena. Se kiersi minut kahdesti, nyrpisti kuonoaan ja päätti, etten kelpaa edes luuksi. Se lähti hyvästelemättä. Tässä kylässä koirillakin on arvostelukykyä.

Omistajani neuvottelee kai nyt varaballerinoista jonkun kaukonäköisen ystävän kanssa, tai sitten hän on antautunut täysin paljasjalkaisuudelle, joka aamuyön tunteina on pakollinen muoti jokaisessa andalusialaisessa feriassa. Minä sillä välin olen saavuttanut sen, mistä moni haaveilee: varhaiseläkkeen keskellä juhlaa, katunäköalan ja elävän musiikin kera.

Jos joku kysyy, sanokaa että kaaduin palveluksessa, taiteen ja liiallisen innostuksen uhrina. Ja kirjoittakaa hautakiveeni: ”Hän kesti kolme päivää. Sevillana neljä.”

Torroxin Plaza de la Constituciónin keskelle istutettuna oleminen tuo etuja: erinomaiset näkymät, vaihtelevaa keskustelua ja vakituinen paikka, jota moni kadehtisi. Ongelma tulee, kun kello lyö kaksi keskellä lokakuun feriaa ja lämpömittari päättää jättää kalenterin huomiotta kaikella maailman röyhkeydellä. Lokakuu, he sanovat. Lokakuu Torroxissa on elokuu takki kaapissa varmuuden vuoksi.

Olen keskimmäinen katulyhty. Kolme valurautaista haaraa, ylhäinen ryhti ja moitteeton yöllinen ansioluettelo. Öisin olen korvaamaton. Päivisin, lamput sammuneina ja auringon paahtaessa, työni kutistuu siihen, että pysyn ryhdissä sulamatta ja toimin tapaamispaikkana. ”Missä tavataan?” ”Lyhdyllä.” Juuri niin, ilman muita ohjeita. Olen valurautainen GPS.

Onneksi kunta on tänä vuonna suvainnut ripustaa päidemme ylle värikkäistä sateenvarjoista tehdyn katoksen. Leijuva holvi vihreää, keltaista ja fuksiaa, joka pehmentää paahdetta ja heijastaa maahan psykedeelisen mosaiikin. Varjo on tervetullut, en kiellä, mutta tunnen itseni vähän naurettavaksi niin monen avatun kankaan keskellä, kun pisaraakaan ei sada. Näytän häiden vakavalta tädiltä, kun kaikilla muilla on juhlahattu. Eräs turisti otti minusta yksitoista kuvaa. Yksitoista. Puuttui vain, että hän olisi pyytänyt minua hymyilemään.

Jalkojeni juuressa päivän feria ei anna armoa. Orkesteri hyökkää pasodoblen kimppuun aukion perällä olevalta lavalta, desibelejä enemmän kuin vireyttä. Trumpetisti menee omaa tahtiaan; kosketinsoittimet toista; ja laulaja kolmatta, jota tiede ei ole vielä löytänyt. Ei väliä. Helle painaa, mutta asukkaita se ei hetkauta: viuhkat piiskaavat ilmaa suihkumoottorin voimalla, rebujito-lasit tekevät mahdottomia tasapainotemppuja ja joukko rohkeita polkee mukulakiviä kuin maa olisi jäässä ja pitäisi pysyä lämpimänä.

Hetki sitten kukkapaitainen ja olkihattuinen herra nojasi runkooni ravistaakseen kiven kengästään. Suuri virhe. Hänen kätensä oli vähällä jäädä kiinni rautaan, joka tähän aikaan on yhtä kuuma kuin churrokojun paistolevy. Hän teki ammattitanssijan arvoisen hypyn, päästi ”voi hel…!” -huudahduksen, jota en lopeta paikalla olevien lasten vuoksi, ja ympärillä olevat, luullen sitä osaksi tanssia, taputtivat hänelle. Mies, joka ei ole tyyppiä, joka tuhlaisi suosionosoituksen, päätti esityksen sevillana-askeleella. Taidetta.

Tyttö on liimannut purukumin jalustaani. Pariskunta otti selfien halaten minua kuin olisin sukua. Ja kyyhky on istunut vasemmalla käsivarrellani kaksikymmentä minuuttia katsoen minua kuin harkitsisi muuttoa. Kaikki normaalia.

Katson perälle kohti lavaa, jossa teknikot testaavat valoja kaapeleiden, kaiuttimien ja sellaisen ilmastointiteippirullan keskellä, jonka täytyy olla se, mikä pitää puolta lavaa koossa. Hymyilen pölyisten lasieni läpi. Tiedän oikein hyvin, että heti kun aurinko piiloutuu kalkittujen talojen taakse ja sateenvarjot jäävät pelkiksi koristeiksi, tulee minun vuoroni.

Minulla on takanani enemmän ferioita kuin osaan laskea. Ja tänä iltana, kuten aina, sytyn ensimmäisenä, kestän selkääni ripustetun vinon lyhdyn ja valaisen ihmisten kompastelua aamuun asti, jolloin viimeinen myöhästelijä törmää minuun, pyytää anteeksi ja toivottaa hyvää yötä kuin olisin sukua.

Sillä välin tyydyn siihen, etten pala ennen illallista. Ja siihen, että kyyhky, olkaa hyvä, päättää muuttaa muualle.

Ferian sunnuntai ei armahda kertynyttä väsymystä, mutta Torroxin ratsastusnäytöksen kenttä oli kuhiseva kattila, jossa kukaan ei räpäyttänyt silmiään. Kavioiden nostattaman hienon pölyn sekä nahan ja hiekan tuoksun keskellä pidin Lauraa kädestä romanttisen omistautumisen ja kylmän hien sekaisin tuntein. Syystäkin. Meillä oli neljä juhlapäivää kehossa, jalkapohjiani särki kuin olisin kävellyt Santiagon tien varvastossuissa, ja kaiken kukkuraksi olin vaatinut, että katsomme nauhakisaa eturivin aitaan puristautuneina. Minun ideani. Kukaan ei pakottanut. Tiedoksi.

– Jos päästät irti, pellavapaitojen tulva nielaisee meidät, hän varoitti korvaani ja puristi rystysiäni hydraulisten pihtien voimalla.

Laura on ihana ihminen, suloinen ja pienikätinen. Pienet kädet, jotka jännittävissä tilanteissa kehittävät oliivipuristimen paineen. Olin tiennyt sen ensimmäisestä yhdessä katsomastamme rangaistuspotkukilpailusta asti. Silti jatkoin. Sellaista on rakkaus.

Radalla komea harjaltaan letitetty kimo alkoi ravata perälle ottamaan vauhtia. Ratsastaja, suorana kuin kynttilä, moitteettomassa lyhyessä takissa ja viiksissä, jotka ansaitsivat omat aplodinsa, piti oikeassa kädessään lyijykynän ohutta puupuikkoa. Viidenkymmenen metrin päässä, kahden paalun väliin pingotetusta köydestä roikkuen, lepatti rivi kirkkaanvärisiä silkkinauhoja pieniin rulliin käärittyinä. Haaste vaikutti taikuudelta: laukata täyttä vauhtia ja pujottaa euron kolikon kokoinen rengas, jotta palkinto rullautuu auki, hidastamatta hevosta. Minä en joinain päivinä osu avaimella lukkoon, vaikka auto seisoo paikallaan.

– Luuletko, että hän saa sen? Laura kuiskasi.

– Jos saa, tarjoan sinulle churrot.

– Jos saa, tarjoat minulle churrot joka tapauksessa.

Ei se mikään neuvottelu ollutkaan.

Hevonen lähti täyteen laukkaan. Maa tärisi pohjiemme alla kuin kotitekoinen maanjäristys. Yleisö pidätti henkeään yhtä aikaa: hiljaisuus oli niin sakea, että kuului vain eläimen korskunta sen halkaistessa iltapäivän kuumaa ilmaa ja taustalla siemenpussi, jonka joku avasi pahimmalla mahdollisella hetkellä. Laura upotti kyntensä kämmeneeni; voisin vannoa, että verenkiertoni pysähtyi niiksi kolmeksi sekunniksi ja menetin tunnon pikkusormestani lopullisesti. Ratsastaja ojensi kätensä, siristi toista silmäänsä ja pisti kohti fuksianväristä nauhaa.

Klak!

Puikko meni renkaan läpi puhtaasti, rulla pyöri ja päästi kaksi metriä satiinia tuuleen, ja väkijoukko räjähti korvia huumaavaan taputusten ja kannustushuutojen pauhuun. Laura hyppäsi kaulaani ilosta kiljuen ja sai minut menettämään tasapainoni taaksepäin, naapurien naurun ja erään herran aplodien saattelemana, joka huusi: ”Tuosta kaatumisesta saa myös pisteitä!”

Maasta käsin, hiukset täynnä hiekkaa ja sormet yhä tunnottomina hänen otteestaan, olin täysin varma: nauhakisasta selviäminen tyttöystävän kädestä pitäen on koko ferian vaarallisin urheilulaji. Ja ne churrot olin sinä iltapäivänä ansainnut minä.

Olen väestönsuojelun vapaaehtoisen liivi. Oranssi, raidat jotka hohtavat valon osuessa, ja rintatasku, johon mahtuvat muistivihko, kynä ja nenäliinapaketti. Maanantaista perjantaihin roikun henkarissa. Minua käyttävä Fermín työskentelee autokorjaamossa; arkisin hän haisee öljyltä ja ruuveilta. Feriassa hän tuoksuu minulta.

Tänä sunnuntaina kello kahdeksalta illalla meillä on kaikkein herkin tehtävä: kulkue, joka siirtää suojeluspyhimykset seurakuntakirkosta heidän pyhäkköönsä. Fermín on ollut Paseo de las Moreasilla seitsemästä asti kahden kollegan, vesikanisterin ja pienten pullojen laatikoiden kanssa. Hänen tehtävänsä on, että kaikki voivat olla paikalla, nähdä ja saattaa rauhassa. Ei enempää. Eikä vähempää.

Kävelykatu täyttyy hitaasti. Kokonaisia perheitä, rannikolta nousseita asukkaita, viuhkapäisiä isoäitejä ja pyhävaatteisiin puettuja lapsenlapsia. Jotkut ovat tulleet joka vuosi seitsemänkymmentä vuotta, jotkut tulevat ensimmäistä kertaa. Fermín avaa käytävän käsillään, ystävällisesti, ääntään korottamatta: ”Pieni askel taaksepäin, olkaa hyvä, vanhemmat ihmiset tulevat.” Ja ihmiset ottavat pienen askeleen.

Yli kahdeksankymppinen rouva on jäänyt ilman varjopaikkaa. Fermín tuo hänelle taittotuolin autostaan, asettaa sen eturiviin ja antaa hänelle vesipullon. Rouva tarttuu hänen käteensä, taputtaa sitä kahdesti ja sanoo hänen olevan ihan kuin hänen lapsenlapsensa, joka on myös niin kiltti. Fermín punastuu. Minä, ulkopuolelta, pysyn oranssina.

Kun kulkue saapuu kävelykadulle, kaikki muuttuu. Laskeutuu hiljaisuus, jota ei käsketä eikä pyydetä: se tulee itsestään. Fermínkin pysähtyy paikalleen tarkkaillen yhtä aikaa katua ja ihmisiä. Se on se osa hänen työtään, jota ei ole missään käsikirjassa: osata olla. Kunnioittaa sitä, mikä niin monelle asukkaalle on ferian tärkeintä, ja samalla olla päästämättä ketään silmistään.

Pieni poika haluaa nähdä kaiken ja livahtaa ajoradalle. Fermín palauttaa hänet paikalleen käsi olkapäällä ja hymyillen, huutamatta. Äiti kiittää katseellaan. Eräs herra tuntee olonsa heikoksi kuumuudessa, ja kollegat saattavat hänet penkille veden ja hetken varjon kera. Ei enempää. Kukaan ei huomaa mitään, ja juuri niin sen pitää olla.

Kulkue jatkaa kohti Calle Almedinaa ja pyhäkköä, ja sen mukana väkijoukko poistuu vähitellen kuin laskuvesi. Fermín kerää tyhjät pullot, taittaa tuolin ja istahtaa hetkeksi jalkakäytävän reunalle. Jalkoja särkee. Hän katsoo hohtavia raitojani, vähän likaisina nyt, ja nauraa itsekseen.

– Taas yksi vuosi, kaveri.

Kukaan ei maksa hänelle tästä. Yksikään vapaaehtoisista ei saa euroakaan siitä, että viettää ferian jaloillaan vettä jakaen ja käytäviä avaten. He tekevät sen, koska haluavat kylänsä juhlien onnistuvan. Ja ne onnistuvat osaksi siksi, että he ovat siellä.

Tänä iltana palaan henkariin. Maanantaina Fermín palaa korjaamolle. Mutta rintataskuuni jää jotain, minkä rouva pujotti sinne hänen huomaamattaan: paperiin kääritty mintturakeli ja lyijykynällä kirjoitettu lappu: ”kiitos, poikaseni”.

Olen paloletku. Kaksikymmentä metriä punaista kangasta, kiiltävä metalliliitin ja loputon kärsivällisyys. Asun kerällä auton kyljessä kuin jättiläismäinen etanankuori, ja minulla on hyvin oma tapani mitata, onko yö mennyt hyvin: mitä vähemmän pääsen ulos, sen paremmin.

Sunnuntai-iltana olemme valmiudessa El Conventon alueella, sillä puoli yhdeltätoista alkaa suuri ilotulitus. Tulemme ajoissa, ennen kuin kaikki täyttyy. Palomiehet tarkistavat alueen kanssani, testaavat paineen, kelaavat pätkän auki ja taas kiinni. Se on rituaali. Kuin sovittaisi flamencopukua edellisenä iltana nähdäkseen, mahtuuko se yhä.

Vuorossa meitä on viisi. Yksikönjohtaja, joka puhuu vähän ja katsoo paljon. Nuori palomies, nainen, joka kävi tänä aamuna veljentyttärensä koululla esittelemässä autoa ja jonka kypärässä on yhä tähtitarroja. Ja kolme muuta, jotka ovat olleet mukana niin monessa feriassa, että osaavat rakettien järjestyksen ulkoa.

Ilotulittaja tulee tervehtimään ennen alkua. He tuntevat toisensa aiemmilta vuosilta. He kättelevät, käyvät suunnitelman läpi kahdella lauseella ja menevät kukin paikalleen. Enempää sanoja ei tarvita: molemmat haluavat saman asian, että taivas täyttyy eikä maa huomaa mitään.

Tasan puoli yhdeltätoista nousee ensimmäinen raketti. Ihmiset sanovat ”ooo!”, ja minä sanon sen autosta mielessäni. Sillä vaikka olen letku, rakastan ilotulitteita. Pidän niistä, jotka aukeavat kuin kultaiset palmut, niistä, jotka rätisevät kuin churropannu, ja niistä, joilta kestää sekunti räjähtää, kun koko kylä pidättää henkeään yhtä aikaa.

Palomiehet katsovat taivasta vain välillä. Muun ajan he katsovat maata, puita, kattoja ja putoavia kipinöitä. Se on heidän tapansa nauttia ilotulituksesta: silmäkulmasta, käsi lähellä minua. Nuori palomies sallii itselleen valtavan hymyn, kun vihreä-valkoinen sarja räjähtää, ja yksikönjohtaja, joka näki sen, tekee kuin ei olisi nähnyt.

Finaali on yhteislaukaus, joka saa ikkunat helisemään. Sitten hiljaisuutta, savua ja aplodeja joka puolelta, kävelykadulta, parvekkeilta ja El Conventosta. Jossain siinä savussa, olen varma, leijailee onnellisena yön viimeinen pommi, se joka odotti vuoroaan napisematta.

Teemme viimeisen kierroksen. Kaikki kunnossa. Ei kipinää siellä, missä sen ei pidä olla, ei ainuttakaan hermostunutta pensasta. Yksikönjohtaja ilmoittaa radiolla vuoden lempilauseellani: ”Ei huomautettavaa.” Kaikki viisi riisuvat kypäränsä yhtä aikaa, kuin olisivat harjoitelleet.

Palaamme asemalle valot sammuksissa ja kiireettä. Olen yhä kerällä, kuivana ja rauhassa. Jotkut letkut kerskuvat sillä, kuinka monta kertaa ovat olleet ulkona. Minä kerskun tällä yöllä, jolloin minun ei tarvinnut tulla ulos ollakseni eturivissä.

Huomenna minut tarkistetaan taas, varmuuden vuoksi. Aina varmuuden vuoksi. Sitä varten olemme.

Nimeni on kahdensadan millin kultainen palmu, vaikka pajalla minua kutsutaan ”pulleaksi”. Asun maahan upotetussa pahviputkessa El Conventon lähellä kohtalotovereideni ympäröimänä: raketteja, pommeja, paukkuja, krysanteemeja, pari tulivuorta ja rivi tähtisädetikkuja, jotka eivät lakkaa puhumasta. On sunnuntai, ferian viimeinen päivä, ja puoli yhdeltätoista alkaa suuri ilotulitus. Minä päätän esityksen. Olen kirsikka kakun päällä. ”Nähdään ensi vuonna.”

Ei kerskumista, mutta se on hyvin vastuullinen tehtävä.

Putkestani en näe paljon: palan taivasta, muutaman tähden ja ilotulittajan saappaat, vakavan miehen kypärässä ja heijastinliivissä, joka on koko iltapäivän tarkistanut johtoja, laskenut putkia ja toistanut hiljaa ”tämä kyllä, tämä kyllä, tämäkin”. Kun hän kulkee ohitseni, hän pysähtyy, koputtaa pahviin ja sanoo: ”Sinä, viimeinen.” Tiedän, pomo. Tiedän.

Naapurini ovat eri juttu. Vasemmalla on vihreä krysanteemipommi, joka on ollut hermostunut keskipäivästä asti ja kysyy kymmenen minuutin välein, sattuuko tämä. Oikealla varoituspamaus, lyhyt ja jääräpäinen, joka kerskuu koko ajan olevansa ”se, joka kuuluu eniten”. Varmasti. Sinut kuullaan Frigilianaan asti. Ja sitten kukaan ei muista sinua.

Kaukaa kuuluu kylä. Kahdeksalta lähti kulkue viemään suojeluspyhimyksiä pyhäkköönsä, ja ilmassa leijuu yhä se kunnioittava hiljaisuus, jonka kellot jättävät jälkeensä. Nyt juhlan sorina palaa vähitellen: ihmisiä etsimässä paikkaa, lapsia muurien päällä, porukoita siemenpussien kanssa ja pariskuntia, joilla on viisi feriapäivää kehossaan ja jotka pysyvät pystyssä enää rakkaudesta.

Puoli yksitoista. Laskeutuu se hiljaisuus, jota on vain juuri ennen ilotulitusta.

Pam! Ensimmäinen nousee, varoitusraketti, joka viheltää kuin teekannu ja puhkeaa valkoisena. Kylä vastaa illan ensimmäisellä ”ooo!”-huudolla. Sitten lähtevät muut, aaltoina: krysanteemeja, pieniä palmuja, kipinöitä sylkeviä tulivuoria ja kultasateena putoavia putouksia. Naapurini, vihreä krysanteemi, singahtaa huutaen jotain, mitä en ymmärrä, ja puhkeaa kauniina, valtavana, täydellisenä. Sanon sen hänelle alhaalta, vaikka hän ei enää kuule minua.

Jääräpäinen pamaus laukeaa myös, ja todellakin, se kuuluu valtavasti. Kolme autohälytintä laukeaa, ja eturivin herralta putoaa säikähdyksestä siemenpussi.

Ilotulitus jatkuu. Kaksikymmentä minuuttia värejä, savua, kipinöitä ja ”ooo!”. Ja minä odotan putkessani. Tovereita on jäljellä yhä vähemmän, savua yhä enemmän, ja tunnen ilotulittajan saappaiden lähestyvän yhä lähemmäs.

Finaali tulee. Rytmi kiihtyy, räjähdykset kasautuvat ja taivas näyttää romahtamaisillaan olevalta flamencolavalta. Ihmiset taputtavat tietämättä, onko se jo ohi. Ja silloin tunnen kuumuuden sytytyslangassani.

Nousen.

Nousen kuin en ole koskaan noussut, jättäen kultaisen vanan El Conventon, valkoisten kattojen, lyhtyjen ja kaikkien suu auki ylös katsovien ihmisten ylle. Sekunnin ajan näen kaiken: koko kylän, aukion, meren kaukana, valaistun maailmanpyörän. Viisi feriapäivää yhdessä katseessa.

Ja puhkean. Aukean jättimäiseksi kultaiseksi palmuksi, joka peittää Torroxin taivaan laidasta laitaan ja putoaa hitaasti, hyvin hitaasti, kultaisina lankoina. Alhaalla illan pisin ”ooo!”. Sitten aplodit, jotka eivät lopu.

Nyt olen savua. Savua, joka ajelehtii kohti Plaza de la Constituciónia, jossa viimeinen konsertti on päättämässä ferian. Jään sinne hetkeksi, leijun ihmisten yllä ja kuuntelen viimeistä laulua.

Oli kunnia olla viimeinen. Nähdään ensi vuonna, Torrox.

Olen ferian järjestäjien radiopuhelin. Musta, lyhyt antenni, äänenvoimakkuuden säädin, jota en juuri koskaan käännä pienemmälle, ja klipsi, joka on ollut vyössä keskiviikkoaamusta asti. Jos joku haluaa tietää, millainen Torroxin feria todella oli, älköön katsoko kuvia. Kuunnelkoon minua.

Keskiviikkona kahdeksalta kaikki alkoi rakennusporukan äänellä: ”Aukion lava valmis, kuuntelen.” Sitten sähkömiehet: ”Portti tarkistettu, keskus kaksi valmis sytytykseen, kuuntelen.” Sitten ääni: ”Koe, koe… kuuletteko? Kuuntelen.” Kuulimme heidät. Kuulimme heidät joka päivä.

Koko feria on kulkenut kanavani kautta, mutta kulissien takana. Paikallispoliisi ilmoittamassa liittymän eteen väärin pysäköidystä autosta ja pojasta, joka ei ollut kadoksissa vaan katseli. Guardia Civil koordinoimassa maantien liikennettä. Väestönsuojelu pyytämässä lisää vettä Paseo de las Moreasille. Ensiapupiste sanomassa ilta illan jälkeen ohjelmistoni kauneimman lauseen: ”Kaikki rauhallista, vain rakkoja.”

Kauttani ovat puhuneet yöbussien kuljettajat laskien matkustajia kuin lampaita: ”Viimeinen paluuvuoro kolmenkymmenenkahden kanssa, kaikki kotona.” Paellan kokit pyytämässä varakaasupulloa varttia vaille kaksi. Casetojen tarjoilijat, jotka eivät tienneet, oliko juomille enää jäitä. Jardines de Picasson puutarhurit pyytämässä, ettei uudelle nurmikolle astuttaisi.

Myös Llano de la Almazaran tivolilaiset ilmoittamassa, että nostavat musiikin tasan yhdeksältä. Puhtaanapitotiimi puoli seitsemältä aamulla unisella ja ylpeällä äänellä: ”Calzada valmis, kuuntelen.” Taksinkuljettajat kysymässä, mistä pääsee El Conventon alueelle häiritsemättä. Palomiehet joka-iltaisella ”ei huomautettavaa” -viestillään.

Ja sitten olivat ne muut, joilla ei ollut edes radiopuhelinta mutta jotka olivat kaikissa viesteissä: yhdistysten väki kantamassa pöytiä ulos ja keräämässä tuoleja; kuorot harjoittelemassa missä tahansa nurkassa; tanssikoulut kaikenikäisine tanssijoineen; peñat, seurat, veljeskunnat, naapurit, jotka lainasivat jatkojohdon, katoksen tai tikkaat. Kukaan ei julisteessa. Kaikki feriassa.

Nyt kello on minuuttia vaille kaksitoista sunnuntaina. Plaza de la Constituciónilla soi ferian viimeinen kappale, ja ihmiset laulavat sitä kuin eivät haluaisi sen loppuvan. Se, joka minua kantaa, siirtyy hieman sivuun, etsii nurkan, jossa kuuluu, nostaa minut suulleen ja painaa nappia.

– Huomio kaikki tiimit. Feria päättyy. Kiitos rakennusporukalle, sähkömiehille, äänelle ja valoille, paikallispoliisille ja Guardia Civilille, väestönsuojelulle, ensihoitajille ja palomiehille, puhtaanapidolle, kuljettajille, tivolilaisille, casetoille, kaikkien yhdistysten vapaaehtoisille. Ilman teitä täällä ei syty mikään. Kuuntelen.

Muutaman sekunnin ajan kukaan ei vastaa. Sitten vastauksia alkaa tulla, yksi toisensa perään, päällekkäin kuin sevillanassa: ”Kuitti.” ”Kiitos teille.” ”Nähdään ensi vuonna.” ”¡Viva la feria de Torrox!” Joku jostain pisteestä uskaltaa laulaa pätkän pasodoblea. Kukaan ei sano hänelle mitään, ja niin radiot taputtavat.

Huomenna akkuni ladataan ja minut pannaan laatikkoon varaparistojen ja ilmastointiteippirullan kanssa. Vietän talven hiljaisuudessa viesteistä uneksien. Mutta ensin, kuten aina, viimeinen.

– Loppu ja kuittaan.